Kasvukipuja.

Sen piti olla hyvä ilta. Täydellinen. Paljoa en oikeastaan odottanut, mutta suuresti toivoin. Ja olihan se. Ympärillä liuta ystäviä, kuplivaa juomaa ja loppuillan ilotulitus bassonjytkeen merkeissä. Hymyni ei ollut loppua laisinkaan. Tamppasin tanssilattiaa, nauroin ja vähän väliä halasin ystävää, sitä kaikista tärkeintä.

Alkuillasta jotain minussa meni kuitenkin rikki. Kuulin korvissani kimeän risahduksen ja sydämeen sattui enemmän kuin pitkään aikaan. Puhuttiin lapsista. Puhalsin tupakansavua ja kädet täristen nojasin kylmään kaiteeseen. Viidennestä kerroksesta olisi hyvä hypätä, ajattelin, ja minä tekisin sen heti, jos se kaikista rakkain ei olisi sulkenut minua halaukseen. Onneksi hän teki niin, sillä en minä täältä pois halua. Mutta. Jotain meni rikki taas, puheissa käytiin liian lähellä surun tulvaa ja kyyneleet polttivat poskia pienen hetken.

Piti ryhdistäytyä. Piti olla ihmisiksi.

Sama tapahtuu lähes päivittäin, kun näen kadulla perheitä. Kun radiossa lauletaan vauvoista. Kun kuulen naapurin pikkutytön kiukuttelevan äidilleen. Ja kun ajattelen, miten hiljainen tämä koti on. Täälläkin voisi olla pieniä askeleita, lapsenkokoisia itkukohtauksia ja väsymystä, joka purkautuu kiukkuna. Toisaalta myös hiljaista unituhinaa, syliin kipuava pieni ihminen ja lelunsa levällään lattialla. Voisi olla. Mutta ei ole. Ei vieläkään, vaikka kuusi pitkää vuotta on toivottu. Aina toiveet eivät toteudu enkä jaksa enää edes ajatella, että ehkä sitten joskus. Olen liian väsynyt toivomaan.

Kyllä se ilta kääntyi siitä hyväksi, kun olin paiskannut oven kiinni ja jättänyt kaiken tuskan viidennen kerroksen parvekkeelle. Siellä se sai olla loppuillan ja -yön. Kotiin se löysi seuraavana päivänä; tänne hiljaiseen asuntoon, jossa kasvaa vain kaksi aikuista ja huonekasvit.

Köysi kiristyy.

Seison heidän välissään, 

huudan pienellä äänelläni: 

älkää riidelkö, olkaa hiljaa! 

He käskevät mennä huoneeseeni, 

pysyä siellä. 

Nämä on aikuisten asioita, 

niihin ei saa sekaantua. 

Ovi käy, toinen lähtee. 

Pelkään menettäväni hänet, 

pelkään sitä aina. 

Olen oppinut, 

ettei mikään ole pysyvää 

tässä talossa, jossa asun. 

Kahdesta ihmisestä 

voi hetkenä minä hyvänsä tulla yksi; 

se tärkein ei ehkä kohta olekaan tässä. 

Seuraavana päivänä kaikki on kuin ennenkin, 

mutta olen oppinut varomaan 

vääränlaisia sanoja tai tekoja. 

Parasta on olla vain hiljaa, 

pysyä omassa mielikuvitusmaailmassa, 

jossa kaikki on hyvin ja kaikki on turvallista. 

Aina.

Nyt oma kotini on hajoamaisillaan. Täällä ei kuulu pieniä askeleita, mutta talo natisee liitoksistaan ja ovi voi käydä hetkenä minä hyvänsä. Olen syyllinen. Riittämätön. Vain muistoistani voin löytää sen hymyn ja naurun, reippaan ja jaksavan, spontaanin naisen. Mihin se katosi?

Mikä on tämä musta köysi kaulani ympärillä? Kuin olisin pimeässä ja savuisessa huoneessa, heitettynä nurkkaan virumaan; allani tuntuu kylmä betonilattia, selkääni vasten karhea tiiliseinä. Kaikki ympärilläni peittyy mustanharmaaseen harsoon - mistään ei saa otetta, ei tuntumaa - ja köysi kaulallani kiristyy jälleen. Onkohan täällä edes mitään?

Pelkään liikaa. Pelkään aivan yhtä paljon kuin se pieni tyttö aikoinaan.

Ei vain vesileima.

Selailen vanhoja tekstejäni, en muista kirjoittaneeni niitä. Minun sormiltaniko nuo sanat ovat saaneet muotonsa, minunko ajatuksistani? Muistan vain loputtoman uupumuksen ja hetken, kun kaikki katosivat: kirjaimet, sanat, ajatukset. Jälkimmäisiä on ollut viime päivinä liikaakin, mutta en vieläkään osaa muotoilla niitä näkyviksi. Kaikki sotkeentuu sinä samaisena sekuntina, kun sormet koskettavat näppäimistöä tai käsi tarttuu kynään.

Kaksi viikkoa meni enemmän kuin hyvin. Kävelin kivisillä rannoilla, upotin varpaani lämpimään meriveteen ja käytin yhtä lyhyimmistä hameistani sen suuremmin ajattelematta, miten kamalalta saatoin näyttää. Pesukarhut vilistivät tien ylitse, lepakot lentelivät tippukiviluolan katossa ja iguaaneja oli useassa kadunkulmassa. Taisin itkeä hieman, mutta enimmäkseen hymyilin ja nauroin. Olin olemassa, en vain haalea vesileima tyhjällä paperilla.

Enää en tiedä, mikä ja missä olen. Tai no, taidan minä tietää: laiska, tyhmä ja saamaton läski.

Kop, kop, kop.

Puhaltelen savua usvaiseen aamuun ja kuuntelen, mitä kirkonkellot soittavat; sävel on kaunis, joskaan en tiedä, mikä se on. Se ei ole virsi 396, Käyn kohti sinua, jota Titanicin kannella soitettiin. Yksi lempivirsistäni.

Käyn kohti sinua,

oi Herrani,

tietäni viitoittaa

pyhä ristisi.

Virteni matkalla

soi täynnä toivoa.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Nukuin yöni huonosti, katselin liian pahoja unia ja säpsähtelin hereille. Otin vain pienen murusen unta tuovaa lääkettä, mutta oloni on krapulainen ja väsynyt. En haluaisi syödä sitä, mutta ilmankaan en nuku. Ilta on täynnä ohjelmaa, nyt aamulla en jaksaisi mitään - ja silti olen kuolla tylsyyteen. On inhottavaa, kun ei jaksa tehdä mitään, vaikka mieli halajaisi nähdä ja kokea ja tehdä ja päästä eteenpäin. Niin. Päästä eteenpäin. Minne? Tulevaisuuteen? Mikä se on?

Kun päivä pilvinen

tien pimentää,

kun synkkä, raskas yö

usein yllättää,

niin katseen kaipaavan

taivaalle kohotan.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Ahdistus koputtelee ovella, en haluaisi tavata Sitä tänään. Se on liian tuttu vieras, silti tuntematon ja pelottava. Tuo vieras on käynyt luonani usein; Se tulee kutsumatta, toisinaan jää pidemmäksikin aikaa ja saa minut voimaan pahoin. Miksi Se tekee niin? Miksei Se lähde oven takaa, vaan kolkuttaa uudelleen - tällä kertaa vaativammin. Jos nyt kurkistan ovenraosta, Se paiskaa oven auki voimalla ja minut päin seinää samalla. Mene pois. Istun valkoisella taljalla ja puhaltelen savua. Mene pois.

Suo, että näkisin

tien taivaaseen,

vaikka se peittyisi

vaivaan, murheeseen.

Lohduta sanalla,

uskoa vahvista.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Myöhemmin ystävä istuu sohvalla pidellen muumimukia kädessään. Onneksi annoin hänelle tuo kauniimman mukin, tämä toinen on niin ruma. Tässä on tuo musta jälkikin, joka ei lähde pois pesussa. Nauran ja hymyilen hänelle ja hänen kanssaan - yllätyn puheliaisuudestani - ja oloni on kevyempi kuin koko aamuna. Menikö se ahdistus sittenkin pois? Luovuttiko se? Siirtyikö naapuriovelle? Jään miettimään, tuliko Sille paha olo, kun en päästänytkään luokseni. Osaako Ahdistus itkeä?

Kun taival päättynyt

on päällä maan,

käyn luokse Jeesuksen

riemuun ihanaan.

Ei tuska yltää voi,

kirkkaana laulu soi.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Minä pystyn?

Hän kertoo, miten vaikeaa on luottaa; uskoa, että minä todella parannun tästä kaikesta. Osaanko pitää terävät esineet pois iholtani tai olla ottamatta liikaa lääkkeitä, kun tulee vaikeaa hetki? Pystynkö ikinä katsomaan itseäni hyväksyvästi ja sanoa, minä pidän näkemästäni? Tai edes suhtautumaan neutraalisti, niin, ettei elämä olisi vain kaloreita, painoindeksejä ja vaa'an osoittamia lukemia? Olen kuulemma kaunis - hänen silmissään maailman kaunein - mutta sattuu katsoa, kun tuhoan itseäni. Sanoihini on vaikea luottaa enää.

Minuunkin sattuu. En minä tätä valinnut, en, vaikka joka kerta samaan sorrunkin. Laihdutus, normaalipaino, viiltely, masennus, terapia ja taas laihdutus. Haluaisin katsoa peiliin ja sanoa: "Nainen, minä pidän sinusta juuri tuollaisena. Olet kaunis. Olet juuri hyvä näin." Tai oikeastaan haluaisin elää elämää, jossa ei tarvitsisi edes miettiä tuollaista; katsoisin vain aamulla peiliin ajattelematta sen enempää ja lähtisin töihin. Kaikki olisi niin hyvin ja normaalisti, ettei ulkonäön ja painon miettiminen kävisi edes mielessäni. Kampaisin hiukset, pukisin päälleni, katsoisin peilistä kokonaisuutta ja lähtisin.

Istuin aamukasteisella penkillä, poltin tupakkaa ja join kahvia - ja päätin yrittää tavoitella normaalia. Normaalia elämää - mitä se on? Kuiskasin hiljaa itselleni: "Minä pystyn." Ääni väristen, varovaisella päättäväisyydellä. Mutta niin kauan kuin epäröin, on vaikeaa lähteä toteuttamaan unelmaansa tavallisuudesta. Yrittäminen ei riitä - se on vain itsensä huijaamista - pitää päättää. Toteuttaa. Elää ja hyväksyä.

Kotona.

Radiohiljaisuutta on kestänyt jo aivan liian kauan. Joku on saattanut huomatakin sen, mitä ajattelin tulla kertomaan: olen päässyt pois sairaalasta. Tuntuu hyvältä, mutta pelottaa hurjasti. Miten täällä kotona ollaan? Miten parisuhdetta hoidetaan nyt, kun asumme saman katon alla? Paisunko nyt muodottomaksi pullataikinaksi? Kumpi laittaa ruokaa, kumpi siivoaa mitäkin? Ai, ystäviäkin pitäisi nähdä!? Ja niin edelleen.

Haluaisin kertoa, miten hienosti kaikki on, mutta valehtelisin. Heittelen lautasia lattialle, huudan ja raivoan, kun en osaa muuten ilmaista kipuani. Mutta olen jo niin hyvinvoiva, että pärjään kotona. Ja niinhän minun pitäisikin - mitä nyt pieniä raivokohtauksia saan välillä... Vähät me niistä. Haluan olla pieni eikä minua voida pakottaa syömään; psykologi kimpaantui ja sanoi, ettei aio työskennellä sellaisen kanssa, joka ei halua parantua. Meillä lienee pieni ristiriita. Hitto. Onneksi minulla on taideterapiani ja -terapeuttini, joka ymmärtää ja välittää ja silittää, kun menen paniikkiin. En jaksaisi muuten, en pelkällä poliklinikan erikoisella psykologirouvalla, joka sanoo minun olevan fyysisesti huonossa kunnossa. No, tottahan minä olenkin! En jaksa enää juosta kuin ennen. Mutta aion korjata sen. Minähän juoksen. Piste.

Ahdistaa.

Minulla on jo kauan aikaa, monen monta vuotta, ollut takaportti Pahojen Päivien varalle: apteekinkassillinen lääkkeitä - sekä nykyiset, tietenkin - joilla päästä pois tästä maailmasta. Viime viikkoina olen joutunut myöntämään asian liian monelle minua hoitavalle taholle ja niin vain kävi, että kuljetin Hätävarapussini osaston uumeniin. Hävitettäväksi. Vahvoja kolmiolääkkeitä, joilla saisi mielensä hetkeksi pois tästä helvetistä. En kestänyt enää lääkärien määräyksiä, hoitajien pyyntöjä ja psykologin aitoja huolenkyyneleitä. Minä murruin.

Olen ollut kotilomalla eilisestä. Päivä meni hyvin, yö liian huonosti. Nyt istun keskellä olohuoneemme ruskeaa nukkamattoa ja mietin, mitä ihmettä teen jatkon suhteen. Minulla olisi lupa olla vielä huomiseen, mutta en tiedä pystynkö. Tuntui pahalta sanoa se äsken ääneen - ja etenkin kertoa miehelle - että minä en ehkä pysty. Petän hänet ja oman suorituskeskeisyyteni joutumalla myöntämään, ettäs nyt osasto olisi ehkä se oikea paikka. Vai olisiko?

Ahdistuskohtaukset kouristavat vartalon lisäksi sydäntä, joka on aivan rutussa jo valmiiksi, kun ajattelenkin, miten yksin mieheni kotona joutuu olemaan. On ollut jo melkein kuukauden. Ja minä itsekkäästi ajattelen vain sitä, missä minun on turvallisinta olla. Entäs hänen sitten? Miten paljon se sattuu, kun kerron, etten pysty olemaan kotona?

Lopuksi kuiskaan pienen salaisuuden: jätin kaksi purkkia vahvoja pillereitä piiloon varastojen kätköihin. En uskaltanut luopua ihan kaikesta.

Juoksin karkuun.

Kävi kuten pelkäsin: koko päivä on ollut kamala. Takaumia menneisyydestä, kipeitä muistoja ja tuskaisia ajatuksia, joita olen yrittänyt juosta karkuun jo kauan.Tiedän, että oli hyvä puhua asioista todellisilla nimillä ja kuvilla, kertoa kokototuus, mutta en vain kestä tätä kipua. Tekisi mieli leikkiä terävällä, vaikka tiedän, ettei se vie mitään pois; siirtää vain piinaa hetkillä. Ajatuskehä ei katkea, en pääse siitä pois.

Muistan, kuinka toivoin, että äiti löisi oikeasti. Fyysisesti pahoinpitelisi. Hakkaisi. Potkisi. Mitä vain! Sanat satuttivat liikaa ja jättivät syvemmät arvet, lisäksi äiti kielsi kaiken jälkeenpäin, sanoi, että valehtelen ja olen vaikea lapsi. Yksi lutka, läski ja huora. Valehtelija, kuriton kakara. Eikä isä koskaan tiennyt, kumpaa uskoisi.

Alan muistaa asioita lapsuudestani, kun annoin itselleni siihen luvan. Tähän asti olen kieltänyt kaiken itseltäni ja työntänyt muistoja syrjään; on ollut niin paljon helpompi vain sulkea kaikki se pois mielestäni. Unohtaa oma menneisyytensä.

Teinkö sittenkään oikein?

Asioista niiden oikeilla nimillä.

Hätääntynyt ja häpeilevä katseeni kiertää pitkin tuttua terapiasalia, kun yritän kertoa, miten paljon vain haluan miellyttää ja miten vaikeaa on ilmaista oma mielipiteensä juuri tuon vuoksi. Nyt kuitenkin olen päättänyt kertoa oman kantani, sillä jotkin asiat ovat häirinneet jo pidemmän aikaa. En löydä itseäni kaikesta, mitä minulle ehdotellaan. En diagnooseista, syistä tai seurauksista. On ehkä aika valottaa menneisyyttään vähän enemmän, vaikka se sattuukin niin paljon.

Levitän taideterapeuttini eteen huolella tehdyn elämänkaaren ja kymmenkunta valokuvaa menneisyydestäni. En ole tarkoituksellisesti tätä kaikkea salannut - on vain niin vaikeaa palata siihen tuskaan. Vaikea kertoa, miten salattua ja ristiriitaista koko lapsuus on ollut. Nuoruuskin. Luemme papereita tarkkaan ja keskustelemme tunnin ja vartin; nyt ei jäänyt aikaa kuvanteolle, mutta näin on hyvä. Olin niin kovasti halunnut kertoa kaiken - ihan alusta asti - mutta sitäkin enemmän pelännyt tehdä sitä.

Onhan se vaikeaa palata niihin hetkiin, kun äidin käskystä etsin piilotettuja kalja- ja viinipulloja isän varastosta, tai ainaiseen riitelyyn, rikkinäisiin astioihin, karkaamisiin, tyhjiin huostaanottouhkauksiin, huoritteluihin ja nyrkiniskuihin vasten lukittua oveani. Nieltyihin kyyneliin, epävarmuuteen ja vihaan.

Mutta. Minä tosiaan tein sen: kerroin kaiken. (Itsellenihän minä kaiken paljastin ja olin kerrankin rehellinen, mutta samalla myös hänelle, joka auttaa minua eteenpäin tällä tiellä.) Niissä papereissa luki kaikki se oleellinen, ja ensimmäistä kertaa aikoihin lähdin terapiasta pienesti hymyillen.

- Saanko halata sua? 

Hymyilin kiitollisesti ja nyökkäsin arasti.

- Joo.
- Kiitos, että kerroit tämän kaiken elämästäsi. Olit tosi rohkea.
- Kiitos sulle.

Huuda, itke, pakene.

Heräsin suolaisiin kyyneliin, jotka valuivat poskille. Ensimmäinen ajatus: ei saa itkeä! Seuraava ajatus: minä itken! Mutta en voinut antaa lupaani itselle itkeä, en vieläkään. Näin taas painajaisia, jotka käynnistivät ajatusmyllyn sisälläni, kuten monesti aikaisemminkin. Muistoja lapsuudesta. Kipeitä. Raskaita. Rikkovia. Mutta en voi niille mitään, ne vain puskevat mieleni syövereistä.

Koko lapsuus ja nuoruus meni vanhempien eroa odottaessa tai pelätessä. Äiti olisi halunnut viedä minut Amerikkaan, mutta en suostunut lähtemään. Sain monta vuotta kuulla asiasta; kuinka hän olisi voinut päästä pois, mutta minä olin esteenä. Ilkeä, itsekäs tyttö.

Olen pieni lapsi, reilusti alle kouluikäinen. Itken ja huudan, etten halua lähteä kotoa. En halua jättää isää! Mutta äiti tapansa mukaan pakkaa laukkuunsa myös minun vaatteeni, antaa minulle pienen vihreän laukkuni ja käskee ottamaan lempileluja mukaan. Sullon leluja laukkuun hädissäni, hämmentyneenä ja peloissani. Myöhemmin istun autossa äidin kanssa. Ilta on pimeä, tai ehkä on jo yö, en muista, mutta katuvalot ovat kirkkaat pimeää taivasta vasten. Ajamme pitkin isoa tietä, muutama rekka tulee vastaan ja äiti kiroilee ratissa. Minä itken pelkoani pois. 

Aina ison riidan jälkeen äiti vannoi eron tulevan, pakkasi laukkunsa ja otti minut kainaloon. Jos me emme lähteneet, hän pisti isän pihalle - ilman avainta, ilman selitystä ja uhkaillen minua, ettei isää saisi päästää sisälle, vaikka mikä tulisi. Muistan, kuinka eräänäkin päivänä rukoilin mielessäni, ettei isä tulisi kotiin minun siellä ollessani, etten joutuisi uhmaamaan äidin käskyä. En olisi voinut olla päästämättä isää sisälle, mutta pelotti jo valmiiksi, mitä äiti tulisi tekemään, jos saisi tietää moisesta. Teini-iässä sanoin ensimmäisen kerran isälle, että kunpa se vain lähtisi ja ottaisi minut mukaan. Muistan isän kyyneleet ja epävarman kysymyksen täynnä rakkautta: lähtisinkö todella hänen matkaansa?

Tämäkö saa minutkin aina vain pakenemaan? Pelkäämään, että toinen kaikki lähtevät?

Parempia hetkiä.

Viime aikoina on menty aikamoista matalalentoa. Oikeastaan syöksylaskua ojan pohjalle. Siksipä haluan nyt, edes pieneksi ohikiitäväksi hetkeksi, keskittyä siihen, mitä muuta elämäni on ollut - paitsi sysimustaa ahdistusta ja kalorikammoa. Sillä kai se on jotain muutakin ollut.

Olen juossut. Paljon. Juokseminen on minun keinoni "nollata päätä" ja kertakaikkisesti rakastan sitä. Olen juossut kellon kanssa, ilman kelloa, pitkästi, lyhyesti, leikitellen, ottanut mäkivetoja. Kehittänyt siis itseäni tällä saralla. Ja ennen kaikkea nauttinut siitä tunteesta, kun jalat rullaavat asfaltilla. Silloin minun voi huomata hymyilevän.

Olen oppinut uutta työrintamalla ja iloinnut siitä. Jokainen päivä voi opettaa jotakin. Samaan aikaan toki odotan kutsua pääsykokeisiin (postittavat ensi viikolla, jaiks!), sillä kieltämättä opiskelu olisi pitkästä aikaa mukavaa. Olen myös pitänyt huolta kodista, ainakin vähän; tänään aloitin ikkunanpesu-urakan. Teen sen muuten aina mummon ohjeilla: lastalla ei tee mitään, paremmin saa kuivattua rytätyllä sanomalehdellä.

Lisäksi olen nauttinut auringosta ja lomasta, syönyt yhden jäätelön ja melkein toisen. Olen valvonut pitkään ja herännyt aikaisin. Kuunnellut lintujen laulukuoroa ja kaivannut metsään. Olen nähnyt äitiä kerran ja tullut siihen tulokseen (taas), että mitä harvemmin, sen parempi. Meillä meni ihan kivasti. Ja sekin on jo jotain! Ai niin, tapasin minä ystäviäkin. Yhtenä iltapäivänä.

Tämä päivä on tuntunut mahdottoman pitkältä, sillä heräsin jo puoliseitsemältä. Olen lomalla eikä mitään erityistä suunniteltua ole juuri yhdellekään päivälle. Pitäisi osata nauttia, mutta vähän outoa tämä on. Tänään nukahdin parvekkeelle aurinkoon ja paidastani piirtyi rusketusrajat.

Ehkä tänään on vähän parempi päivä.

Ehkä on hyvä sana.

Päivä, jonka yli voisi hypätä.

Äitienpäivä.


Hän suuttuu, kun emme menneet syömään luokseen. Juhlimaan hänen päiväänsä, kehumaan hänen ruokiaan ja lahjomaan häntä. Suoraan sanottuna: olen helpottunut. En uskaltanut sanoa suoraan, ettemme pääse, vaan kiertelin ja kaartelin. Eilen rohkaistuin laittamaan viestin: "Emme pääse huomenna. Nähdään toiste." Kunpa tuo "toiste" olisi vasta vuoden tai kahden tai viiden päästä, mutta tiedän hänen taas soittavan huomenna ja vaativan kahville salille lenkille kylään syömään... Enkä koskaan osaa tai uskalla sanoa ei.

En ole vielä toivottanut hyvää äitienpäivää. En ole osannut. Tämä päivä on aina niin vaikea ja ristiriitainen. Haluaisin olla onnellinen tytär, halata äitiä ja viedä kauniin kukkakimpun mukanani. Mutta. En pysty enkä halua. Tunnen kyllä piston sydämessäni ja tiedän, että saan kuulla asiasta vielä monenmonta kertaa, kun jätimme tulematta ja loukkasimme häntä sydänjuuria myöten. Niinpä.

Pari viikkoa sitten kiersimme kaupassa ja hän pysähtyi katsomaan tummanviolettia vaasia: "Saisinkohan minä tämän nyt äitienpäivänä, kun jäi teiltä ostamatta joulu- tai syntymäpäivälahjaksi!?" Vaasi maksaa reippaasti kaksisataa euroa ja hän tietää hyvin, ettei minulla ole sellaiseen varaa. Taisi siis jäädä saamatta äitienpäivänäkin. Enhän minä edes korttia kirjoittanut. Taidan olla aika huono tytär.

Syli, jota ei ollut.

Muistan sanasi, narsisti. Kuinka unohtaisinkaan! Muistan tekosi, ne ovat piirtyneet minuun.

Kerroin valmistuvani ylioppilaaksi ja sinä pahoitit mielesi, kun et päässyt vuotuiselle Ruotsin matkallesi sinä keväänä. Juhlissani puhuit kaikille, miten sinä olisit ollut Ruotsissa, mutta tytölle piti saada juhlat. Hermostuit, kun en halunnut kultaista lyyraa ylioppilaslakkiini: siskollekin aikoinaan sellainen ostettiin, mikä siinä on, ettei lahja kelpaa? Olisin halunnut kirjoittaa ranskan kielen, mutta et suostunut maksamaan, sillä en osaisi kuitenkaan ja tulisi maksettua turhasta. Ai miksi en maksanut itse? En uskaltanut tehdä vastoin äidin tahtoa.

Sinä keväänä jouduin sairaalaan, sillä halusin vain kuolla ja sitä melkein yritinkin. En halunnut kertoa, sillä pelkäsin reaktiotasi, mutta sait kuitenkin tietää. Pohdit kauhuissasi, mitä suvulle kerrottaisiin, kun tyttö on tullut hulluksi. Kotia saavuttuani huusit ja raivosit, että olin kiittämätön pentu ja aiheutin vain turhaa harmia. Olisi kannattanut antaa pois, kun ei edes kunnioitusta ole vanhempia kohtaan.

Olet vainoharhainen. Mylläät huoneeni, luet päiväkirjani, minulla ei ole yhtään tilaa. Yritän itsenäistyä, mutta tyrmäät ajatuksen sanoen: en mitenkään pärjäisi yksin.

Nyt, lähes kymmenen vuoden jälkeen, mielistelet minua ja kerrot, kuinka olen aivan samannäköinen ja samanlainen kuin sinä minun iässäni. Kapinoin vastaan, mutta syötät asiaa minulle pakkomielteisesti. Kun kerroin mieleni sairauksista, parjasit, nyt kerrot itsekin sairastaneesi syömishäiriön - syöneesi kuin hiiri. Tiedätkö edes, mitä se tarkoittaa? Puhuessa et katso silmiin, pyörittelet päätäsi sekavasti. En usko sanaakaan, eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun minulle valehtelet. En usko sinua, kuuletko! Mutta ethän sinä kuule. Teet minusta jatketta itsellesi, olet tehnyt jo kauan. Etkä tahdo nähdä totuutta.

Muutama vuosi sitten muistin vain sanasi: huora, lutka, kiittämätön, läski. Muistin sen huonommuuden tunteen. Ei minusta ole mihinkään. Nyt tunnen surun ja ymmärrän, miten paljon minua alistit, loukkasit, herjasit, mitätöit. Ei se riittänyt, että kannoit normaalipainoisen tyttösi eteen laihdutuspillereitä ja kannustit kuihduttamaan. Teit minusta syyllisen. Kaikkeen. Niin mielelläni päästäisin irti sinusta, mutta muistutat itsestäsi jatkuvasti.

Muistan sen sylin, joka ei koskaan lastaan hoivannut.

Ymmärrys (ei riitä).

Äiti on säälittävä. Pelleilee ruoan kanssa, vaikka on jo kuusikymppinen. Narsisti, syömisvammainen ja tyhmä. Olen yrittänyt olla sen kanssa väleissä, mutta joka kerta raivostun ja turhaudun, kun näen sitä. Se osaa edelleen satuttaa mua pahasti. Pitäiskö osata luovuttaa sen suhteen? Ei äiti-tytär-suhdetta yksipuolisesti rakenneta. Kun toinen ei näe kuin peilikuvansa.

Yritin kertoa sille, että saan vagushermostimulaattorin viimeistään syksyllä, mutta ei se tajunnut mitään. Vaihtoi vain aihetta ja alkoi pohtimaan, miksi juoksunsa ei kulkenut ja miten kovaa pitäis kipeitä lihaksia treenata. Ei sitten, jos ei kiinnosta.

No anyway. Neurologi soitti ja päätettiin yhdessä, että varataan aika laitteen asennukseen. Jännittää vähän, mutta en näe nyt muutakaan vaihtoehtoa. Lääkkeet kun eivät ole mulla toimineet. Kaikkiaan olen päätökseen tyytyväinen, kuten myös siihen, miten hyvä hoito Kuopiossa on. En voisi olla paremmassa paikassa epilepsiani kanssa.

Muutoin fiilikset ovat vaihdelleet laidasta toiseen. Töissä on flow päällä ja nautin joka askeleesta. Hymyilen ja nauran.

Kotona iskee synkkyys, mutta en halua ajatella sitä nyt.

Maailman ihanin tyttö?

Sain viime vuonna vanhemmiltani syntymäpäivälahjaksi Miina Savolaisen kirjan Maailman ihanin tyttö. Kirja on meillä kotona "paraatipaikalla" ja selailen sitä usein. Ihailen niitä rohkeita tyttöjä, nyt jo nuoria naisia, jotka ovat uskaltaneet kohdata oman rikkonaisuutensa ja asettua kuvaajan "armoille". On varmasti aluksi tehnyt kipeää katsoa kuvia, joista paistaa kaikki ne menetetyt asiat, haavat ja suru. Niiden lisäksi kuvat myös huutavat: "Olen tässä, rakasta minua ehdoitta!" He ovat Savolaisen kanssa uskaltaneet kertoa maailmalle, että todellinen kauneus kumpuaa sisältä - ei bussipysäkin valomainoksista tai muotilehdistä. 

Kun oma paranemisprosessini oli lähtenyt käyntiin, janosin hirveästi sitä, että joku kertoisi, miten kelpaan sellaisenaan ja miten rakastettava voin olla kaikessa haavoittuvuudessakin. Anorektisten vuosien kosketuskammo ja etäisyyden tarve vaihtuivat kaipuuseen, että joku ottaisi kainaloon ja silittäisi päätä, sanoisi: "Ei hätää, minä välitän sinusta ihan oikeasti." Löysin piilottamani läheisyyden- ja äidinkaipuun sisältäni. En ollut ikinä uskonut siihen "terapiasoopaan", että lapsuudessa vaille jäämäni asiat tulisivat nousemaan mieleeni uudelleen. Ai minulle vai? Äidinkaipuu? Haistatin ajatukselle pitkät, kunnes jouduin sen viimein myöntämään. Ei se soopaa ollutkaan.

En ole vieläkään täysin sinut itseni kanssa enkä tosiaan ajattele olevani äidin silmissä "Maailman ihanin tyttö", vaikka niin kovasti toivoisinkin. Olin jo alun alkaen väärää sorttia, ei mahda mitään. Onnekseni isä on aina rakastanut pyyteettömästi, omalla kömpelollä tavallaan. Hän ei aina oikein tiennyt, miten toimia kanssani, mutta yhden asian saan edelleen kuulla hänet nähdessäni: "Miten minun rakas tyttäreni voi?"

Ymmärrän nyt, miksi eräs minulle tärkeä ihminen jaksoi aina valaa uskoa minuun. Kannustaa, mutta rauhoitella samalla. Matkaa tulisi vielä olemaan pitkästi. Olen taistellut läpi liian monen tuskaisen vuoden eikä edelleenkään tunnu, että olisin edennyt metriä enempää - kuin ottaisi kaksi askelta eteen ja yhden taakse. (Aiemmin se oli toisin päin, olen siis edistynyt!) Hitaimpia ovat ensimmäiset askeleet, mutta vielä tämä helpottaa. Vaikka eilen halusinkin oksentaa syömiseni (tämä on muuten uutta, sillä inhoan oksentamista!) ja leikkiä terävällä, en tehnyt sitä, sillä haluan edes yrittää selviytyä kunnialla. En tahdo enää palata lähtöruutuun.

Ehkä elämä vielä on edessä. Ja onkin. Se vain piiloutuu välillä niin, että joudun tähyämään suuntaa tarkemmin.

Pääsiäistä!

Olen tylsä. Aurinko paistaa ja kutsuu liikkumaan hiihtämään juoksemaan ulkoilemaan. Mutta mitäkö teen? Istun sisällä ja syön jogurttimarjoja ja -pähkinöitä. Soimaan itseäni, vaikka olisi kuinka pitkä perjantai tai pääsiäisaika tai ihan mikä vain. Eihän se ole syy lorvailla! Ehei.

Pian olen viikon sairaalassa enkä saa tehdä mitään erityistä. Ehkä istun vain ja neulon sukkia. Ei liikuntaa! Ei ulkoilmaa! Ei vapautta! Apua.

Olo on melko seesteinen. Päätin ostaa pienen kirjan, johon kirjoitan vain positiivisia asioita. Ihan vain siksi, että oppisin kirjoittamaan myös hyvästä. Nyt päiväkirjani (jo monen vuoden ajan) ovat täyttyneet vain haukkumasanoista, mustasta tekstistä, revityistä sivuista. Vihasta surusta itseinhosta. Nyt minulla on sitten yksi paikka, johon kirjoittaa vain ja ainoastaan positiivisia asioita. Kielletty negatiivisuudelta. Täysin. Mietityttää vain, että osaanko pitää sen sellaisena?

En jaksa siivota, on paha olla ja ärsyttää laiskuuteni.

Viha ei päästä vapaaksi.

Kaikesta mielipahasta huolimatta tulen nykyään toimeen äitini kanssa - no, kohtalaisesti ainakin. Eilen hän sai pitkästä aikaa mieleni kuohumaan, kun intoutui taas pistämään paremmaksi kuin tyttärensä: "Niin, kun minullakin oli silloin nuorena se anoreksia..." Perkele! Se, että olen joutunut hänelle syömispulmani tunnustamaan, ei todellakaan tarkoita, että haluaisin hänen yrittävän lyödä minut asiassa. Missä empatia? Rakkaus? Äidillisyys? Koko illan tämä nainen kertasi, miten laiha hän silloin oli. Teki mieli juosta pois ja huutaa, kuinka vihaan häntä. Tuo oli taas yksi naula arkkuun; olen entistä varmempi siitä, miten sairas ja narsistinen tuo ihminen on. Painukoot helvettiin.

Ja voi kyllä, olen koko ikäni kaivannut äitiä elämääni. Isä on aina ollut ja tulee olemaan, mutta äiti. Mikä se on?

Äiti sanoo, miten tuttavansa on vahva ihminen, kun ei itke. Tajuan, mistä olen oppini saanut. Yritän väittää, että se nimenomaan on heikkoutta, mutta eihän tuo usko. Vahvuutta on, kun ei itke koskaan. Mutta kuulehan tätä: tavallasi luodaan ja kasvatetaan heikkoja ihmisiä, jotka pelkäävät maailmaa ja toisiaan. Eivät koskaan uskalla näyttää tunteitaan, vaan patoavat niitä sisälleen, kunnes räjähtävät. Eivätkä vielä tuolloinkaan uskalla kurkistaa itseensä, siihen oikeaan minuuteen, joka on vangittuna pulloon, kaikkine tunteineen ja ajatuksineen.

Että kiitos vaan kaikesta tästä syyllisyydestä, katkeruudesta ja kelpaamattomuudesta. En edes uskalla ajatella sitä vihan määrää, mikä tulisi ilmoille, jos sen vapaaksi päästäisin. Ehkä nyt sitten olen vahva mielestäsi.

Ymmärrys kasvattaa.

Olen lomalla. Kuten myös olen ollut kipeä, samalla ahdistunut. Flunssa on kaatanut sängynpohjalle, mikä on lietsonut paniikkia sisälläni; apua, olen läski! Pakko päästä liikkumaan! En varmana jaksa juosta edes rantaan ja takaisin. Inhoan näitä tunteita ja ajatuksia, sillä elämä voisi olla paljon muutakin. Kuinka moni terve ihminen oikeasti ajattelee kunnon romahtavan täysin viikon sairastamisesta tai elämän loppuvan suunnilleen siihen paikkaan? Argh.

Koska en ole voinut lenkkeillä, olen sairastamisen ohella leikkinyt täydellistä vaimoa. Siivonnut, leiponut, puunannut, järjestellyt, korjannut mieheni jälkiä. Ja sitä rataa. Sänky tai sohva olisi kutsunut kovastikin, mutta en vain voi! Silloinhan olisin ihan liian laiska, eikö?

Ymmärsin kuitenkin jotain, kun kaikista kipeimpänä päivänä raahasin itseni puolentoista tunnin kävelylle. Ääni sisälläni, se joka huutaa, kieltää ja haukkuu, on pirullinen. Pelkään muiden osoittavan mua sormella, joten teen sen itse ennen kuin kukaan ehtii - äidin äänellä. Luulin antaneeni anteeksi ne syytökset, huorittelut ja haukut, mutta oikeastaan olen vain jatkanut sitä kaavaa ihan itse. Se on äiti, joka ilkkuu sisältäni, miten huono olen kaikessa, kuinka en osaa juosta, miten olen heikko ja huono. Eihän kukaan voi tällaista rakastaa. Kiitos vain. Ja ei, en ole katkera - ihan o i k e a s t i - ymmärsin vain jotakin enemmän. Ja nyt voin alkaa työstää tätä. Jee?

Mutta nyt ulos, vaikka väsyttääkin. Aurinko paistaa ja ladut kutsuvat.

Missä sinä kelpaat?

Hetken vielä tämä puoli maailmaa,
hetken vielä nukkuu yötä valkeaa
Sä mietit kuinka mikään satuttaa voi niin,
parhaat vuotes kaikki maahan poljettiin

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Ja sä oot kaunis vaikket enää tunne niin,
ne vaikka veivät sulta uskon ihmisiin
Hetken vielä nukkuu puoli maailmaa,
hetki vielä kirkas aamu aukeaa

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan

Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää
Mut joku aamu mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan 




Jo vuosia sitten kuuntelimme tätä Juha Tapion kappaletta ystäväni kanssa. Hänen sanansa jäivät asumaan sydämeen: tämä olisi minun kappaleeni, vielä kelpaisin. Joskus. Ja nyt totean asian TP:lle, näyttäen sanoja ja kertoen, miten minusta tuntuu, että välillä kelpaankin. Vaikka painoa on liikaa (no, verrattuna entiseen), en osaa aina jutella ja olla, enkä aina tunteakaan - silti minä kelpaan. Aina joskus.

Juon työkaverilta saatua tyrnimarjamehua ja valmistaudun aamulenkkiin. Siitä on tullut minun keinoni selviytyä, juoksemisesta siis. Ilma on raikas ja sateinen. Rakastan sadetta. Naapurin setä hakee aamun lehteä ja yrittää olla kurkistamatta keittiöömme - senkin utelias! Mukava miekkonen se on, harmiton ja hauska.

Usein kaipaan muille maille. Haistelemaan ulkomaiden tuoksuja, kuuntelemaan meren kohinaa ja tuntemaan vapauden. Ehkä koti on kuitenkin tässä, missä olen. Tyrnimehun, oikean kahvin ja vihertyvien koivujen luona. Koti, missä saan harmistua, kun mies ei sittenkään syönyt tekemääni ruokaa, ja paikka, jossa aamulla kuulen hellän naurahduksen ja sanat: "miten sä oikein nukut, ihan hassussa asennossa".

Suukotukset, pohjaanpalaneet kahvit ja keväiset aivastukset. Kotona minä ainakin kelpaan.

Pääsiäinen mietteineen.

Tapasin ihanan ystäväni. Liian kauan aina kuluu aikaa välillämme, mutta ehkä on vain opeteltava mukautumaan - löydettävä ilo hetkestä. Ilo? Mikä ilo? Onko se sitä, kun katson turvallisiin silmiin ja tunnen, että nyt emme karkaa toisiltamme? Vai onko se aurinkoa, pääsiäisen sanomaa, vadelmapiirakkaa ja hyvin keitettyä kahvia?

Suru on, kuten eräs suomalainenkin (ihan hyvä) yhtye laulaa. Suru on aina ja se on painavaa, mutta voisiko hetkessä sitten kuitenkin (yrittää) löytää niitä ilonhippuja. Vaikka hentoja, mutta kuitenkin. Suru ja mustat tunteet ajavat takaa, mutta jospa kuitenkin pääsisi nurkan taakse piiloon - edes pieneksi toviksi. Nauraisi vain, että ähäkutti, nyt ette minua näe!

Olisi kai tehtävä päätöksiä, mutta olen niin huono niissä. Eilen sain osakseni silittelyä, yhteistä aikaa ja lempeitä katseita. Miksi tästä tehdään niin vaikeaa? Miksi suurimman osan ajasta saan vain kuvitella hellyydet, mutta kun olen todella harkinnut, toinen on mitä ihanin.

Ps. En todellakaan ole ehtinyt pysähtyä pääsiäiseen, ja se vähän harmittaa. Kiitollisuutta silti tunnen, kyllä minuakin ihan oikeasti rakastetaan. Ei muuten kukaan kuolisi minunkin vuokseni.