Muistan sanasi, narsisti. Kuinka unohtaisinkaan! Muistan tekosi, ne ovat piirtyneet minuun.
Kerroin valmistuvani ylioppilaaksi ja sinä pahoitit mielesi, kun et päässyt vuotuiselle Ruotsin matkallesi sinä keväänä. Juhlissani puhuit kaikille, miten sinä olisit ollut Ruotsissa, mutta tytölle piti saada juhlat. Hermostuit, kun en halunnut kultaista lyyraa ylioppilaslakkiini: siskollekin aikoinaan sellainen ostettiin, mikä siinä on, ettei lahja kelpaa? Olisin halunnut kirjoittaa ranskan kielen, mutta et suostunut maksamaan, sillä en osaisi kuitenkaan ja tulisi maksettua turhasta. Ai miksi en maksanut itse? En uskaltanut tehdä vastoin äidin tahtoa.
Sinä keväänä jouduin sairaalaan, sillä halusin vain kuolla ja sitä melkein yritinkin. En halunnut kertoa, sillä pelkäsin reaktiotasi, mutta sait kuitenkin tietää. Pohdit kauhuissasi, mitä suvulle kerrottaisiin, kun tyttö on tullut hulluksi. Kotia saavuttuani huusit ja raivosit, että olin kiittämätön pentu ja aiheutin vain turhaa harmia. Olisi kannattanut antaa pois, kun ei edes kunnioitusta ole vanhempia kohtaan.
Olet vainoharhainen. Mylläät huoneeni, luet päiväkirjani, minulla ei ole yhtään tilaa. Yritän itsenäistyä, mutta tyrmäät ajatuksen sanoen: en mitenkään pärjäisi yksin.
Nyt, lähes kymmenen vuoden jälkeen, mielistelet minua ja kerrot, kuinka olen aivan samannäköinen ja samanlainen kuin sinä minun iässäni. Kapinoin vastaan, mutta syötät asiaa minulle pakkomielteisesti. Kun kerroin mieleni sairauksista, parjasit, nyt kerrot itsekin sairastaneesi syömishäiriön - syöneesi kuin hiiri. Tiedätkö edes, mitä se tarkoittaa? Puhuessa et katso silmiin, pyörittelet päätäsi sekavasti. En usko sanaakaan, eihän tämä ole ensimmäinen kerta, kun minulle valehtelet. En usko sinua, kuuletko! Mutta ethän sinä kuule. Teet minusta jatketta itsellesi, olet tehnyt jo kauan. Etkä tahdo nähdä totuutta.
Muutama vuosi sitten muistin vain sanasi: huora, lutka, kiittämätön, läski. Muistin sen huonommuuden tunteen. Ei minusta ole mihinkään. Nyt tunnen surun ja ymmärrän, miten paljon minua alistit, loukkasit, herjasit, mitätöit. Ei se riittänyt, että kannoit normaalipainoisen tyttösi eteen laihdutuspillereitä ja kannustit kuihduttamaan. Teit minusta syyllisen. Kaikkeen. Niin mielelläni päästäisin irti sinusta, mutta muistutat itsestäsi jatkuvasti.
Muistan sen sylin, joka ei koskaan lastaan hoivannut.
Kamalaa. Ihan todella. Oon tosi pahoillani sun puolesta, että oot joutunu tollasta kokemaan. :( Tuollaisesta ei varmaan ihan helpolla pääse yli. En osaa sanoa muuta kuin että voimia ja kaikki sympatiat sinne täältä päin.
VastaaPoistaMiten muuten, saako kysyä että miten äitisi sitten..? Millainen suhde teillä on ollut/on nyt?
Toki saa kysyä! :)
PoistaEn muista äitiä lapsuudesta, hän oli paljon poissa tai poissaoleva. Leikin ja touhusin aina isän kanssa. Ainut poikkeus on vauvaikä, jolloin - siskoni kertoman mukaan - äiti oli ottanut minut kainaloon ja sulkeutunut makuuhuoneeseen. Siis täysin ominut minut.
Nuorena inhosin ja vihasin häntä, enää en jaksa. Meidän suhteemme nykyään on vähän erikoinen; näemme ja teemme paljon juttuja yhdessä, mutta joka kerta huomaan pettyväni karvaasti. Ei hän ollutkaan se ihana, pullantuoksuinen äiti, vaan ihminen, joka haluaa pistää aina kaikessa paremmaksi kuin minä. Olla enemmän, kauniimpi, tehokkaampi, laihempi...mitä tahansa.
Hän kehuu minua ivallinen hymy kasvoillaan, loukkaa hiljaisesti, sättii. Hän on kovin ulkokultainen ja flirttailee miehelleni, kun en ole paikalla. Haluaisin välimme olevan hyvät, mutta eivät ne ikinä tule olemaan - paitsi hänen puheissaan, tietenkin.
Eniten pelkään katkeroituvani tai tulevani hänen kaltaiseksi. Sitä en ikinä tahtoisi.
Surullista. Melko sanattomaksi vetää. :( Mielestäni käänteinen esimerkki toimii yllättävän hyvin: Kun tiedät mitä et halua olla, tuskin tulet sellaiseksi. Tällä ajatuksella aina itseäni lohdutan... Voimia <3
VastaaPoista