Katso.

Näytän sinulle jotain itsestäni. Sen pirskahtelevan ilon ja naurun mukana tuikkivat silmät, keveyden, joka tanssii välillämme. Tarjoan luonteeni kauneimman puolen toivoen, että lähdet mukaan leikkiin. Eräs sanoi minua valloittavaksi persoonaksi, positiiviseksi ja ihanaksi. Hämmennyin, sillä olen maannut niin kauan masennuksen kiskoilla odottamassa junaa, joka ajaisi ylitseni. Piiloutunut nurkkiin, paennut kauas. En osannut ottaa sitä vastaan, mutta hymyillen ja hieman häpeillen kiitin. Olen oppinut kiittämään ja pyytämään anteeksi - silloinkin, kun ei kuuluisi tai tarvitsisi.

Mutta surun, kivun ja pelon minä piilotan. Ne ja paljon muuta. Kätken myös kaiken sen, minkä haluaisin sinun oikeasti näkevän: itseni. Älä käsitä väärin, monesti olen kyllä rehellisesti minä, mutta kuoreni alla myllää jotain niin suurta, etten usko sinun kestävän sitä. Tai ehkä pelkään sinun nimenomaan kestävän; hyväksyvän minut kaikkineni.

Taas minä hymyilen. Aidosti vai kulissinomaisesti, et koskaan saa tietää, ellet osaa lukea katsettani.

Sinä olet kuka tahansa läheltä tai kaukaa. Olet se, jonka tunnen tai ohikiitävä ihminen linja-autossa. Vaalea tai tumma, mies tai nainen. Ystävä tai tuttava. Mitä vahvempi sinä olet, sitä varmemmin hymyilen - vaikka oikeasti yritän vain pitää palasia kasassa.

Tsunami, hurrikaani, ahdistus.

Ahdistus raivoaa tällä hetkellä raivopäisesti enkä osaa rauhoittua. Rintakehän päällä istuu jotain painavaa enkä osaa rauhoittua. Syytän uutta lääkettä - siitä tämä varmasti johtuu. Eikö niin? Sano, etten ole taas sekoamassa. Kerro, että tämä menee ohi. En jaksa taas pudota tältä nuoralta, jonka päällä taiteilen.

Olen kysellyt itseltäni, kuka minä olen. Millainen on tämä tyttö nainen ihminen joku?
Tyttö en enää ole. Nainen on vaikea sana, joskin ehkä se totuudenmukaisin. Ihminen, no, se kuulostaa niin kolkolta ja kylmältä.

Mikä minä sitten olen? Mikä on sitä oikeaa minua?

Uteliaisuus, hassuttelu, syvälliset keskustelut.
Eläväiset silmät, lempeä kosketus, lämpö.
Järjenvastaiset pohdinnat, nauraminen, empatia.
Tanssi, kehollisuus, kasvuikäinen rohkeus.
Melankolian mahdollisuudet, luova hulluus, kirjainten leikki paperilla.

Olen tässä, ota tai jätä.
Auta minua.

Vain höyheniä.

Puistelen päätäni ja totean jo luopuneeni toivosta. On helpompi elää, kun ei joka kuukausi haaveile liikaa. Miksi silti nämä kyyneleet, joita väkisin nielen ja piilotan? Ääneni sortuu ja on käännettävä katse lattiaan, vaikka haluaisin antaa surun maalata lohduttomuuteni ilmaan. En pysty siihen vieläkään.

Toivo on mennyt, mutta kaipuu ei lähde. Ikävä on ommellut itsensä kiinni jokaiseen soluuni, mutta en sano sitä ääneen. Mikä ikävä? Sylihän on ollut tyhjä aina. Totuuksien sijaan kerron, miten lohduttavat sanat raivostuttavat ja olen oppinut sulkemaan niiltä korvani täysin. Valehtelen niin paljon, että saisin hävetä itseäni, mutta suljen senkin tunteen pois luvuista. Ei, ei nyt.

Hiljainen, liian katkera ajatus häivähtää mielessäni ja tekisi mieli huutaa. Mutta ei. Vaikenen ja huomaan valkean höyhenen lattialla; haikara ohitti talomme jälleen.

Määrittelemätöntä tunnemassaa.

Sanat ovat hukassa, niin taidan olla minäkin.

On mennyt hyvin, on mennyt huonosti. Epävakauden keinulauta on kallistellut puolelta toiselle, mutta olen selvinnyt. Arki on opintoja, satunnaisia työvuoroja ja tanssia. Se on villiä epilepsiaa, vaihtelevaa jaksamista ja epämääräisiä tunteita. Olen vahvempi kuin vuosi sitten, mutta en vieläkään täysissä voimissani; väsyn herkästi, mieli painuu pakkaselle, epätoivo valtaa alaa. Kuinka kauan pitää vielä taistella?

Joinain päivinä uskallan jo luottaa siihen, että minusta on tähän elämään. Voima ja kestävyys ovat kuin ohut lasipinta kaiken epävarmuuden, pelokkuuden ja itsevihan päällä. Sen suojissa yritän vahvistaa itseäni. Rauhassa ja hiljakseen, omaan tahtiini. Mutta lasi on hauras ja on paljon vaikeita asioita, jotka hakkaavat ja naarmuttavat sitä. Kuinka kauan se kestää?

haluaisin olla pelkkää fysiikkaa

koska silloin lainalaisuudet pätisi jokaiseen pintaan

jotka nyt vellovat

mut jostain muhun on pesiintynyt tunnetta

joka tekee kaikkensa jotta ne pilarit taittuu muotoon

sulaneelta näyttävään

Apulanta: Kuution palaset

Kontrolli(ttomuus).

10.5.
Tekemisen flow. Se vei mukanaan, sai kirjoittamaan totuuksia paperille ja kohtaamaan sen suurimman surun. Kaikki tuntui liian vaivattomalta. Sitten yhtäkkiä tunteet ehtivät ymmärtää, keho sai viestin ja paniikki nosti päätään. Ei näin, ole hiljaa, niele surusi. 

Suljin oven täristen, ahdistus kuristi lonkeroidensa otetta. Talutin pyöräni puistoon ja romahdin maahan kouristusten voimasta. Toiminnalliset kohtaukset jyräsivät ylitseni, hetken kaikki oli vain sumeaa mössöä. Tupakka paloi liian nopeasti, sytytin uuden ja tumppasin sen. Pyörrytti, oksetti, kouristi. En uskaltanut liikkua, en kyennyt hengittämään. Halusin vain kuolla tai edes päästä pois siitä hetkestä, pois itsestäni. Pois pois pois.

Myöhemmin kotona makasin kippurassa lattialla. Puristin toisella kädellä turvaviltin reunaa ja toisella silittelin ruskeaa nukkamattoa. Kouristukset jatkuivat monta tuntia ja koko sen ajan vain makasin matolla toivoen kuolemaa. 

Kaipasin kontrollia - voi kuinka sitä kaipasinkaan! Salaista pientä vihkoani, suunnitelmallista syömättömyyttä, päässäni pyörivää kalorilaskuria, vaa'an pienenevää lukemaa. Ylisuuria vaatteita, luiden teräviä kulmia, kuoppaa vatsani kohdalla. Haluan sen takaisin. Se on minun turvani.

16.5.
Kontrolli. Kaipaan sitä edelleen, vaikka tiedän, ettei pitäisi. Seison vaatekaapin edessä ja kuuntelen Ruokapeikon huutoa. Läski, läski, läski! Laihduta, hyvä nainen, tee se nyt! Vihaan sen ääntä, vihaan koko peikkoa - ja silti ikävöin niitä aikoja, kun kaikki narut olivat käsissäni. Vai oliko sittenkään? Ehkä ei, mutta siltä se tuntui ainakin hetkellisesti. Juuri nyt se olisi enemmän kuin tarpeeksi.

Myrsky pysyy lasipurkissa.

Tyhjä paperi irvailee luonnonvalkoisena edessäni, vain teippiä kulmissaan. Valitsin sen tarkkaan - hypistelin karkeuden, mietin värin, harkitsin oikean koon - ja tuossa se nyt ilkkuu tyhjyyttään. Jostain mielestä nousee ajatus, ettei tästä tule mitään; kuuntelen, kuinka se toteaa yksikantaisesti surkeuteni. Älä kuvittelekaan, tuttu Kriitikko sihahtaa korvaani, sinähän et tuota paperia pilaa.

Terapeutti kyselee paljon, melkein jo liikaa, ja minua turhauttaa enemmän kuin pitkään aikaan. Haluaisin paiskata kynät seinään ja repiä paperin, päästää tunnemyrskyn pois lasipurkista ja katsella sen tuhojen laajuutta kuin tuhopolttaja seuraa liekkien hiipumista. En voi tehdä sitä - ja apua en osaa pyytää.

*

Ironista, että juuri näin unta, jossa paiskoin terapiahiekkaa ja riehuin kuin mielipuoli tässä samaisessa huoneessa. Nyt yritän niellä näitä tunteita, verhota niitä ahdistukseksi.

Suruhahmo.

Se hiipii rispaantunein villasukin, aivan hiljaa ja huomaamatta. Sillä on yllään tummanpuhuva viitta ja sen silmät hohtavat syvää ja rannatonta surua. Se ei pelkää mitään, se on melkeinpä uhkarohkea kuiskiessaan viiltäviä sanoja.

Et kelpaa.
Et pysty, et saa.
Älä edes kuvittele.

Se tarttuu kiinni vahvoin kahlein ja niin me olemme vierekkäin, yhdessä, minä ja se - tummanpuhuva, kateutta hohkaava suruhahmo. Sen voimat ovat liikaa minulle, vaikka huutaisin, ei kukaan kuulisi. Yhtäkkiä se on kaikkialla: liikennevaloissa, naapuritalon ikkunassa, tuntemattoman naisen kasvavassa vatsassa, sohvan alla ja aamuauringon ensisäteissä.

Tärkein, mitä se sanoo, on kuitenkin tämä:
älä kerro minusta kenellekään.

No, ne tunteet!

On tunne. Tunteita. Ne ovat voimakkaita, ihan oikeitakin ja sallittuja, mutta en tunne niitä nimeltä. Saatan kihertää iloisena tietämättä, että sitä kutsutaan onnellisuudeksi tai tuntea painavan taakan sisimmässäni ymmärtämättä olevani surullinen. Muista tunteista puhumattakaan. En voi esittäytyä, tulla tutuiksi ja antaa niiden mennä. Jään roikkumaan kysymysmerkkeihin, epätietoisena ja ihmeissäni.

Psykologi kysyy, milloin olen viimeksi ollut tyytyväinen itseeni. Mietin, pohdin, kääntelen päätäni ja kurtistan kulmiani. Lopulta vastaan, etten oikeastaan tiedä, miltä se tuntuu. Hän katsoo minua ja vuorostaan kurtistaa kulmiaan, henkäisee ilmoille tyytymättömän huokauksen ja kirjoittaa jotakin papereihinsa. Jään pohtimaan asiaa pitkään ja ystävän sanojen avulla ymmärrän jotakin; viimeaikaiset opiskeluonnistumiset, spontaanit lähdöt pois kotoa ja paikoin miellyttävä peilikuva taitavat olla juurikin sitä tyytyväisyyttä itseä kohtaan.

Tunne. Tunteet. Mikä sekasorto!

Tuulisia päiviä ja uusi tunne.

On mennyt ihan mukavasti, siksi tämä radiohiljaisuus.

Olen löytänyt uuden tunteen, ihan oikeasti tunnistanut ja tuntenut sen: hämmennyksen.
Olen jammannut ihailemani artistin keikalla.
Jännittänyt, koska kuviani oli esillä näyttelyssä.
Olen nauranut sydämeni kyllyydestä ja syönyt ilman paniikkia ravintolassa.
Kirjoittanut koulutehtäviä uudenlaisella tarmolla ja tehnyt vähän töitäkin.

Mutta sitten koitti eilinen.

Epilepsiani on hurjistunut, joten oli pakko aikaistaa neurologian kontrollia. Nopea käynti, koska heillä kiire, ja minua jäi vähän ärsyttämään, sillä enhän minä kiireessä osaa mitään selittää. Lääkäri määräsi vähentämään töitä ja miettimään jo hyvissä ajoin, millainen sairaanhoitaja haluan tulevaisuudessa olla; työtahdin pitäisi olla rauhallinen, ei saisi olla vastuussa suoranaisesti kenenkään hengestä, mielellään tehdä päivätyötä ja ottaa mahdollisimman kevyesti. Terveyskeskusta hän ehdotti, vastaanoton pitämistä. Minua puistatti, mutta nyökyttelin hiljaa. Itse epilepsian hoitoon tuli lääkenostoja, koska muuta ei voi nyt tehdä. Ei kertakaikkiaan mitään. Nieleskelin itkuani, koska en halunnut murtua hänen edessään - vaikka kyllä hän sen huomasi. Katsoi suoraan lävitseni, kuten aina. Nyt tuntuu, etten jaksa kantaa tätä kaikkea. Epilepsiaa, psyykkisen puolen pulmiani, itseäni. En edes muista, milloin olisin ollut näin surullinen.

Kaiken keskellä psykiatrin sanat puhelimen toisessa päässä toivat lohtua ja rohkaisua: "Olet sinä kyllä todella sitkeä, kun kaikesta huolimatta vain jaksat sinnitellä eteenpäin." Lopun kotimatkaa hymyilin surusilmistä huolimatta. Ehkä tästäkin vielä selvitään.

Helpompaa olisi hukkua.

Keskellä tunnemyrskyä, selkä murenevaa seinää vasten. Minne pakenisin? Minne juoksisin karkuun, kun kaikkialla törmään liian suureen kuohuntaan?

Tämä kaikki on niin vierasta. Olen tuntenut suurta surua vailla kyyneleitä ja välillä ollut niin raivoissani, että tuntuu kuin räjähtäisin pieniksi kappaleiksi. Turvallisinta on maata keskellä olohuoneen nukkamattoa, tuntea lattia selkänsä alla; se saattaa kestää jopa minun painoni.

Olen liian suuri, silti pieneksimitattu. Painan tunteita pois tietoisuudesta, hautaan niitä ahdistuksen alle. Ahdistuksen, joka on tutumpi kuin oma tietoisuuteni, tutumpi kuin oikea temperamenttini. Vähättelen, vaikenen, pakenen. En osaa muutakaan. Hiljaisuus on lähin ystäväni, vaikka jokin pieni osa minusta yrittää nyt nousta kapinaan: kiivetä korkealle, särkeä muureja, murtaa patoja. Varjo kuitenkin seuraa tiiviisti - se on mukana kaikkialla ja kaikessa.

Silti kaikkein turvallisinta on vain painaa päänsä alas. Jatkaa pakenemista. Mutta minne minä menisin? Ahdistuksen peitto on alkanut rispaantua, ja vaikka kuinka yritän kursia sitä kokoon, se repeää aina uudelleen.

TKI.

 
Herään ennen herätyskelloa ja kuin rutiininomaisesti kävelen ensimmäisenä vaa'alle. Paino on noussut ja purskahdan lohduttomaan itkuun, jossa kyyneleet jäävät jälleen puolitiehen. Itkettää, suututtaa ja harmittaa. Olen niin vihainen itselleni, Ykälle ja koko maailmalle. Vaaka valehtelee, kuiskaa ääni päässäni, mutta eihän se voi. Ei ei ei. Päätän kävellä sairaalalle, vaikka matkaa onkin liian paljon ja aikaa liian vähän. Päätän myös irroittaa patterin siitä kirotusta vaa'asta, mutta en pysty siihen. Ykä kietoo otteeseensa, se huutaa ja riehuu mielessäni kuin pikkulapsi karkkihyllyllä, jolta vanhemmat ovat kieltäneet karkkipussin ostamisen.

Tänään on huono päivä. Eilen oli huono päivä.

Sullon vaihtovaatteita reppuun ja kiroan itseni, kiroan kaiken mahdollisen. Minun kuuluisi iloita, sillä tänään on uloskirjoituspäiväni, mutta olen vihaisempi ja surullisempi kuin aikoihin. Mihin katosi se kaikki varmuus minusta, joka monta päivää piti majaa luonani? Torun itseäni niistä karkeista, joita eilen menin syömään. Ei ollut edes herkkupäivä, kiroan. Ei niitä olisi saanut syödä.

Radiossa soi Suru on kunniavieras ja mietin, missä minun kunniavieraani on. Miksi se ei ole tullut kylään, vaikka olen odottanut sitä jo liian pitkään? Olen ollut lähinnä vihainen, tuskastunut ja ahdistunut. Tuntenut tyhjyyttä ja kaikkea mahdollista niin paljon yhtäaikaisesti, että se on muuttunut ahdistukseksi.

Eilen olin varma, että tapan itseni kohta. TKI-ahdistus. Hoitaja ei vie saksia pois huoneestani, vaikka osoitan niitä ja sanon, että tekisi mieli viiltää ranteeni auki. En uskalla olla huoneessani yksin, etten tekisi mitään. Uskallanko tänäänkään? En kuitenkaan osaa sanoa hänelle, että tee niille jotain, perkele, etten minä ota niitä ja viillä ranteitani! Ei, en uskalla. Aina pitää olla jokin takaportti: lääkkeet, mattopuukko, sakset - mitä vain. Hyvä b-suunnitelma, jos ahdistus kasvaa liian suureksi. Mutta hoitaja vain katsahtaa niihin ja toteaa: voi että. Oloni on pahentunut, etkö näe? Vikisen hiljaa peiton alta tuskaisia sanoja - pieneen myttyyn kääriytyneenä - ja yritän pitää itseni edes suunnilleen kasassa.

Napsin rauhoittavia kuin karkkeja, mutta mikään ei auta. Miksei mikään tai kukaan auta? Miksi miksi miksi? Tapan kohta itteni, sanon ja etsin jälleen kyyneleitä, mutta en löydä. Nekin ovat sitä mieltä, että tänään ei kannata ilmaantua. Ei tänään, ei koskaan.

Pelko - syvälle sydämeen kätketty.

Olen kirjoittanut pelosta ennenkin tässä tekstissäni, mutta olen miettinyt aihetta jo viikon verran enkä pääse siitä eroon, ellen kirjoita ajatuksiani ylös.

Taideterapeutti katsoo minua lempeästi ja pohtii minusta nousseita tunteita:

Sinun kohdallasi olen miettinyt usein pelkoa. Se on yleensä ensimmäinen, joka nousee esiin, mutta sinusta ovat nousseet ensin viha ja suru. Pelosta näin hippusen oikeastaan ensimmäistä kertaa vasta viime tapaamisella.

Pelko on niin kovin iso ja - no, pelottava. Täynnä menneisyyden haamuja ja salaisuuksia, joita on vaikea selittää, hankala kertoa. Pelkään näyttää itsestäni niin paljon, että toinen pääsisi ihan lähelle. Se rikkoisi kuoreni, toisi toisen ihmisen aivan liki ja paljastaisi haavoittuneen sydämeni. Miltä se pelko oikeastaan tuntuikaan? Tiedän, että olisi varmasti aika tutustua myös pelkoon, vaikka asia kauhistuttaa ja kammottaa aivan liikaa. Tekisi mieli huutaa: anna minun pelätä rauhassa! Anna minun olla! Suuttua ja työntää toinen hyvin kauas, tönäistä oikein kovaa ja raivota, heitellä tavaroita ja hajoittaa, tuhota, olla vihainen. Itkeä. En halua nähdä enkä näyttää sitä puolta itsestäni, en en en.

En! Kuulitko sinä? 

En halua nähdä sitä itsekään.

Ja silti joku pieni uteliaisuus minussa on herännyt; mikä tässä maailmassa pelottaa eniten? Mikä saa vapisemaan ja tärisemään? Mikä pelottaa hyvällä, mikä huonolla tavalla?

Yksinäisyys.

Rakkauden puute.

Lapsettomuus.

Hylkäämiset.

Lihoaminen.

Vastuu.

Epäonnistuminen.

Parantuminen.

Jääminen tähän pisteeseen.

Epäonnistuminen.

Tunteet.

Viiltely.

Onhan näitä, mutta olen ihan hiljaa.

Ps. Kuukausi viiltelemättä! Miksi niin kovasti tekisi mieli tanssittaa terää iholla? Ihan vain kokeilla, miltä se tuntuikaan. Miksi miksi miksi?

Humalaa ja hyväksyntää.

Puhaltelen savua ilmaan aamuyön pimeydessä, koko tienoo nukkuu vielä. Näistä hetkistä minä pidän. Ajatukset risteilevät aina perjantain psykologikäynnistä lauantaiseen iltaan, jolloin nauroin sydämeni kyllyydestä, söin herkkuja, join itseni humalaan, vaihdoin kymmeniä suukkoja ja tanssin jalkani kipeiksi.

Psykologi katsoo minua, puhuu vaikeita ja piirtää isolle fläppitaululle kuvioita, joista muodostuu kehä. Minätiloja: rankaiseva vanhempi, moittiva puoli, aikuinen ja terve minä, suojautujan rooli. Tiedän asiat jo ennestään, mutta nyt sanat ja ympyrät saavat uuden merkityksen; minä ymmärrän itsestäni jotain enemmän. Kaikista suurimman oivalluksen itsestäni saan, kun hän kirjoittaa taulun yläreunaan: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Puhumme epävakaasta persoonallisuushäiriöstäni ja ajattelen, että vihdoinkin joku kertoo sen minulle selkein, ymmärrettävin sanoin. Tunnen jopa hitusen hyväksyntää tuota sanahirviötä kohtaan.

Lauantaina istun olohuoneessani nauravan ihmisjoukon keskellä ja tunnen hitusen hyväksyntää itseäni kohtaan; enhän minä voi olla niin kamala kuin luulen, jos kodissani on näin paljon vilpittömiä ihmisiä. Juomme itsemme humalaan, pelaamme totuutta ja tehtävää ja asuntomme seinät toistavat naurumme iloisia säveliä. Tunnen hitusen huonommuutta kauniiden ihmisten keskellä, mutta yritän torpata ajatusta ja hokea itselleni, kuinka minäkin kelpaan. Juuri tällaisena. Punatukkaisena nuorena naisena, jonka vihreät silmät nauravat kilpaa toistensa kanssa.

Seuraavana päivänä parantelen krapulaani ja mieleeni nousee psykologin sanat: tunteet ovat aitoja, reaktiot liian voimakkaita. Se taitaa oikeasti pitää paikkansa - aika viisas psykologi minulla. Koska varmasti juuri tuon takia ihastuminen, totaalinen ilo tai musertava ahdistustaika.

Ihmisen kokoinen häiriö.

Asunto on hiljainen. Sekin taitaa nukkua vielä; vain minä istun hereillä ja juon tummapaahtoa vihreästä mukista. Postimies on ehtinyt jo käydä, heräsin liian myöhään. Ahdistaa herätä aikaisin, ahdistaa nukkuä pitkään. Mikään ei ole hyvä.

Motivaatio oli korkealla, mutta se on romissut alas kuin taulut hyllyltämme, kun paiskon ovia. Huudan. Riehun. Olen kamala ja minua itkettää, mutta en osaa vieläkään. Kaipaan tunteita. Kaipaan niitä hetkiä, kun suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni. En käsitä muita tunteita kuin ilon, surun ja vihan - ne minä tavoitan joskus, joskin liian harvoin edelleen. Mitä muita tunteita on olemassa? Katselen tunteiden listaa tyhjyys sielussani kolisten ja mietin, etten edes tiennyt näitä kaikkia olevan olemassa.

Lääkäri oli sanellut lausuntoonsa, kuinka sopivasti minulla olisi tunne-elämältäni epävakaa persoonallisuushäiriö, ja dissosiaatiostahan on puhuttu jo aiemmin. En tiedä, mitä ajatella, sillä sana persoonallisuushäiriö herättää minussa vain suuren puistatuksen ja leimautumisen. Sekö minulla nyt on: persoonallisuushäiriö? Ikiajat, ainiaan, ikuisesti, lopun ikää. Epävakaus. Ei ei ei. Mitä se edes tarkoittaa? Silti huomaan satunnaisesti herääväni miettimään, että ehkä hän onkin oikeassa; etenkin miettiessäni viikonlopun vaihtelevia olotiloja.

Perjantaina olin varma, että tapan itseni. Lauantai meni ihan hyvin. Sunnuntaina kaduin, etten tehnyt sitä. Maanantaina mietin, että olisi pitänyt ottaa lääkkeet. Epävakaata? Kyllä. Ailahtelevaa? Voi, kyllä vain. Järkevää tai normaalia? Ei todellakaan.

Inhoan itseäni. Ei, vihaan itseäni.

Keltaista.

Taideterapeutti on tuonut nähtäväksi työni vuoden takaa. Pohjalla on valkoista riimustelua kuin peittona kaiken alla, päälle tehty neliöitä eri harmaan sävyillä ja mustalla. Kaikkea ympäröi iso, harmaa neliö kuin rajaten aluetta. Katselen kuvaa kuin uutta, vaikka mieleeni puskeekin silloinen ahdistus.

Teen hyvin samantapaista kuvaa rakastamillani kuivapastelleilla, mutta lopussa huomaan kuvan saaneen muotoja ja värejä, merkityksiä ja sisältöjä. Iso keltainen ympyrä tekee kipeää, mutta teen sen silti. Kaikista kipeintä, sitä keltainen minulle on. Ei se ole pirteää, iloista ja kevyttä, kuten keltainen yleensä; värissä on kaikki se kipu ja ilo, jota minulla ei ole. Lopuksi hän pyytää nimeämään laatikoita ja tunteita - mikä mikäkin näistä on? Kirjoitan merkityksiä paperille, kunnes tulen keltaisen ympyrän luokse. Lapsettomuus. Eikä oikein edes tunnu miltään kirjoittaa sanaa esille. Mikään ei tunnu vahvasti miltään, vaikka paperissa on kaikkea rikkovaa, tunteita vihasta epävarmuuteen. Siinä ne ovat, siihen ne jäävät. Vain ahdistuksen suuri peitto vavisuttaa välillä, vaikka ei sekään niin, että kunnolla tuntuisi.

Keltainen kirkuu paperilla kauas, se huutaa ja karjuu: tunne, perkele, jotakin! Itke, huuda, revi ja riehu! Mutta en minä. Mikään ei tunnu erityiseltä, minä vain tiedän, kuinka pitäisi tuntua. Lääkitys turruttaa, minä jarruttelen ja kyselijä-kriitikko minussa arvostelee. Noin, hyvä tyttö, ethän sinä oikeasti halua antautua tunteidesi valtaan? Yritän inttää sille vastaan, mutta jo pian huomaan sen olevan turhaa. Se on liian vahva - liian voimakas ja kovaääninen.

Tuijotan lapsettomuutta paperilla ja mietin, kuinka kuka tahansa normaali - ei-hullu tai tunnevammainen - ihminen itkisi nyt. Itkisi, kunnes silmiin sattuu. Mutta minä vain tuijotan mykkänä keltaista kuivapastellia ympyrän sisällä. Siinä se nyt on, ja olkoon niin. Ehkä vielä jonakin päivänä tämänkin saa surtua pois.

Ompele minut ehjäksi.

Totesin tässä taannoin, ettei minua koskaan huimaa. Ei ikinä koskaan, vaikka söisin vain omenan koko päivän aikana. Siinä menee monta päivää, tuumasin, kunnes kotona huomasin taas piteleväni kiinni ovenkarmeista; silmissä tuikkivat pienet tähdet ja päässä pyöri kuin karusellissa. Perhana, minua huimaa! Näen tähtiä! Tätähän se on ollut taas kaikki viime päivät. Eilen pohdin, että se varmasti johtuu aivan liian korkeasta verenpaineesta (koska tupakka, lääkkeet ja laiskapaskaliikkuja), mutta eihän se voi. Tänä aamuna ymmärsin, että ehkä välillä pitäisi muistaa syödäkin.

Ravitsemusterapeutti sanoi, että kyllä se joskus helpottaa - vähän ajan päästä ei tarvitse koko aikaa olla syömässä. Eilen yritin taas sitä kirottua jatkuvaa syömistä: omena, toinen, raejuustoa, rahkaa, omena, nektariini, leipä, lasi maitoa, banaani, raejuustoa, rahkaa, omena. Oksettaa syödä koko ajan! Illan balettirääkkäyksen jälkeen poljin täysillä kotiin ja tunsin nälän - minä todella tunsin, kuinka se kouraisi vatsanpohjasta ja pakotti avaamaan jääkaapin. Omena, kiitos. Pieni, lapsuudenkodin pihapuusta noukittu, kauniin punainen omena. Ja nälkä meni pois. Eihän minun tarvitse syödä enempää, eihän? Ei. En halua. Haluan, että paino tippuu, mutta siitä ei puhuta ääneen. Ei ainakaan isoilla kirjaimilla, ei ääneen.

Katselin jo toista yötä painajaisunia. Aamulla mietin, josko tekisin unestani totta: leikkisin veitsellä ja istuisin oikeasti päivystyksessä, jossa sairaanhoitaja kursisi minua kokoon. Ompelisi minut ehjäksi, kursisi kuntoon neulalla ja langalla.

Mutta onko se enää edes mahdollista? Syvimpiä haavoja sydämessäni ei korjata langalla ja neulalla, ne ovat liian tulehtuneita. Liian isoja. Liian syvällä sielussa ja mielessä.

Aamun ensisäteiden aikaan.

Penkki oli vielä kostea yösateiden jäljiltä, kello oli hädintuskin kuuttakaan, mutta olin jo tapani mukaan hereillä ja puhaltelin savua ilmaan. Se muodosti villejä koukeroita ilmassa. Ne olivat aika kauniita.

Ajatukseni palasivat viime terapiakertaan, kun olin ensimmäistä kertaa osoittanut ärtymystä - tai paremminkin kiukkua ja suuttumusta, vihaakin - terapeuttiani kohtaan. Ei sillä, että hän olisi jotenkin sen ansainnut, mutta tunteeni kumpusivat jostain syvemmältä kuin osasin edes ymmärtää. Hän sanoi vain pari sanaa ja vetäydyin kauemmas, käänsin selkääni yhä vain enemmän häntä kohden ja katselin vihaisesti kulmieni alta. Pari sanaa lisää ja olin jo melkein seinässä kiinni. Teki mieli juosta karkuun, jäädä paikoilleen, kertoa, puhua, tuntea toisin, olla jotain muuta, vajota, mennä piiloon.

Istuin pienessä kippurassa ja hän yritti saada minua puhumaan ajatuksiani. En ole hyvä siinä, mutta yritin parhaani. Lihakseni alkoivat jo täristä kaiken jännityksen voimasta, mutta en kyennyt muuttamaan asentoani. En, vaikka kuinka yritin nousta ylös tai avata kehoni muodostamia lukkoja. Se harmitti ja hävetti, suututtikin. Olin vain säälittävä mytty, joka ei pystynyt työskentelemään.

Pilasinko minä nyt koko kerran?

Jälleen kerran hän katsoi minua lempeästi syvälle silmiin, silitti käsivarsia ja tarttui kämmeniini. Seisoimme keskellä lattiaa; hän yrittäen hakea katsekontaktia ja minä yrittäen vältellä sitä. Hänellä oli niin vilpittömän välittävät silmät, että pelotti. Olin kuulemma ollut rehellinen, ja nyt oli jo aika kohdata tunteita ihan kunnolla. Tuntea tunteensa. Olla läsnä niissä, mitkä esiin kumpusivat. Silti hävetti.

Miten sinä sellaista olisit voinut tehdä? Juuri tämä on sitä kehollista työskentelyä, mihin me pyrimme.

Ei sen tarvitse olla vakavaa.

Hän haastaa minua leikkiin, nauraa ja liikkuu - ei terapian tarvitse olla vakavaa! Minuakin naurattaa, mutta olen varovainen sen suhteen; en uskalla antaa ilon purskahtaa liian suurena. Venytän paitani hihoja ja jännitän sormiani kuin niillä olisi oma leikkinsä. Päätän kuitenkin yrittää; annan vartaloni keinua, kuten hän näyttää. Tunnen liikkeen päästä varpaisiin asti ja ensimmäisen kerran se tuntuu ihan hyvältä. Luonnolliselta. (Hurraa, minä liikun!)

Sitten se tapahtuu. Karu totuus. Yksi lausahdus murtaa kaiken; hyvällä tarkoitettu, väärin vastaanotettu. Muutuin surulliseksi pikkutytöksi sinä samaisena hetkenä, kun leikkisä nuoli osui avoimeen haavaan. Ja minä vaikenin. En tarvitse paljon sortuakseni ja hän huomaa sen myös, hiljenee ja pysähtyy paikalleen. Saan osakseni tutun ymmärtäväisen katseen ja varovaisia kysymyksiä. Vastailen ympäripyöreitä, mutta mietin vain, miten on mahdollista sortua yhdestä kysymyksestä, joka hymysuin esitetään? Hävettää, suututtaa ja itkettää.

Työstäminen ei ota käynnistyäkseen, joten me vain leikimme kuivapastelleilla. Innostun tutkimaan ja ihastelemaan hentoja sävyjä, joita hankaamalla saa esiin. Siinä niitä nyt on: värejä ja tunteita samalla paperilla, samassa tarinassa. Hän sanoo, miten minulla on taito nähdä todella pieniä yksityiskohtia; hymähdän hiljaa enkä myönnä, että tällä kertaa hyvät sanat tuntuivat oikeasti ihan hyviltä. En kerro, että vaikka niin pelkäänkin kaunista ja lempeää, niitä minä oikeasti eniten kaipaan. Hyväksyntää ja rakkautta, sitä, että joku oikeasti kertoisi, miten minäkin kelpaan.

Lopetan työskentelyn kirjoittamalla valkoiselle paperille: on aika hyvä olla.
Luon varovaisen katseen häneen - ja hymyilen.

Kaikki hyvin nyt ja tässä?

Istun keltaisella tyynyllä. Se on samaa sävyä villapaitani kanssa ja me nauramme asialle. Mietin usein tyynylle istuutuessani, että olen liian iso sen päälle. Läskini pursuavat pitkin lattioita, täytän tyynyn ja paljon enemmänkin. Vaikka enhän minä kai; jos mahtuu monesti pienimpään kokoon, onko mahdollista levitä ympäri lattioita? Siltä se usein kuitenkin tuntuu. Ahdistaa ja on levoton olo. Taas. Muutun tutuksi pikkutytöksi, joka pelkää kaikkea ja kaikkia. Ujoksi ja araksi lapseksi, joka vain pienesti kurkistaa kulman takaa.

Kirjoitan hajanaisia ajatuksia, joissa ei ole mitään järkeä. Häpeillen luen tekstiäni, joka poukkoilee asiasta toiseen. Yliviivattuja sanoja ja lauseita - niiden merkitys on kuulemma suurin. Siinä on jotain, mikä on tärkeää. Yliviivaamisessa ja maalausten peittämisessä. Mutta mitä? Salaisuuksia, häpeää, pelkoa, arkuutta?

Terapeutti nostaa kuvani päältä kaksi esinettä ja esittää puolinaisen kysymyksen. Voisivatko nämä olla ne ihana ja rakas, tärkeä ja taitava? Ne asiat, jotka olin jo aiemmin kieltolauseeseen kirjoittanut. Peräännyn vauhdilla, menen pieneksi paketiksi - ihan mutkalle ja solmuun - ja tunnen kasvavan hädän. Ehkä vähän säikähdinkin taas omaa reaktiotani. Haluan äkkiä pois ja sanonkin sen ääneen, jolloin saan kuulla tutun lohdutuksen. Kaikki on ihan hyvin nyt ja tässä. Sinulla ei ole mitään hätää. Hyväksyvät silmät katselevat taisteluani pois ahdistuksen kaivosta.

Ja taas onnistun ainakin näennäisesti kasaamaan kasvoilleni hymyn, lausumaan kiitoksen. En tiedä, näkeekö hän lävitseni, enkä ehkä välitäkään tietää. On kuitenkin lähdettävä, ja mieluummin teen sen hymyillen. Oven ulkopuolella saan taas sortua.