On tunne. Tunteita. Ne ovat voimakkaita, ihan oikeitakin ja sallittuja, mutta en tunne niitä nimeltä. Saatan kihertää iloisena tietämättä, että sitä kutsutaan onnellisuudeksi tai tuntea painavan taakan sisimmässäni ymmärtämättä olevani surullinen. Muista tunteista puhumattakaan. En voi esittäytyä, tulla tutuiksi ja antaa niiden mennä. Jään roikkumaan kysymysmerkkeihin, epätietoisena ja ihmeissäni.
Psykologi kysyy, milloin olen viimeksi ollut tyytyväinen itseeni. Mietin, pohdin, kääntelen päätäni ja kurtistan kulmiani. Lopulta vastaan, etten oikeastaan tiedä, miltä se tuntuu. Hän katsoo minua ja vuorostaan kurtistaa kulmiaan, henkäisee ilmoille tyytymättömän huokauksen ja kirjoittaa jotakin papereihinsa. Jään pohtimaan asiaa pitkään ja ystävän sanojen avulla ymmärrän jotakin; viimeaikaiset opiskeluonnistumiset, spontaanit lähdöt pois kotoa ja paikoin miellyttävä peilikuva taitavat olla juurikin sitä tyytyväisyyttä itseä kohtaan.
Tunne. Tunteet. Mikä sekasorto!
Pelkästään onnistumiset koulussa tai se, että pääsee pois kotoa ilman suurta taistelua, on jo iso onnistuminen, josta sietää olla tyytyväinen!
VastaaPoistaJa tosiaan, tunteet on joskus aikamoinen sekasotku. Auttaisi varmaan, jos oppisi olemaan analysoimatta koko ajan, miltä jokin tuntuu. Mutta eipä se ole niin helppoa.
Voi kyllä, olet niin oikeassa tuon analysoinnin suhteen. Olen todennut olevani aivan järjettömän analyyttinen monen asioiden suhteen. Mutta miten oppia siitä pois, kun päässä raksuttaa koko ajan satoja ajatuksia ja kysymyksiä, joihin haluan - tai ei, minun ON PAKKO - löytää vastauksia. Nuo asiat voivat olla mitä vain ja ne pyörivät hyörivät kieppuvat niin kauan, kunnes löydän edes jotenkin tyydyttävän ratkaisun asiaan. Huh.
PoistaKiitos ajatuksistasi! <3