Tsunami, hurrikaani, ahdistus.

Ahdistus raivoaa tällä hetkellä raivopäisesti enkä osaa rauhoittua. Rintakehän päällä istuu jotain painavaa enkä osaa rauhoittua. Syytän uutta lääkettä - siitä tämä varmasti johtuu. Eikö niin? Sano, etten ole taas sekoamassa. Kerro, että tämä menee ohi. En jaksa taas pudota tältä nuoralta, jonka päällä taiteilen.

Olen kysellyt itseltäni, kuka minä olen. Millainen on tämä tyttö nainen ihminen joku?
Tyttö en enää ole. Nainen on vaikea sana, joskin ehkä se totuudenmukaisin. Ihminen, no, se kuulostaa niin kolkolta ja kylmältä.

Mikä minä sitten olen? Mikä on sitä oikeaa minua?

Uteliaisuus, hassuttelu, syvälliset keskustelut.
Eläväiset silmät, lempeä kosketus, lämpö.
Järjenvastaiset pohdinnat, nauraminen, empatia.
Tanssi, kehollisuus, kasvuikäinen rohkeus.
Melankolian mahdollisuudet, luova hulluus, kirjainten leikki paperilla.

Olen tässä, ota tai jätä.
Auta minua.

Me pilvien patsaita vain jäljennetään.

Aamulla tupakkaa ja tummapaahtoa. Tuulessa on syksyn tuntu ja ensimmäistä kertaa vuosiin huomaan toivovani, että aika pysähtyisi hetkeksi kesään. Kesään, jolloin oli kerrankin ihan hyvä olla. Pihlajanmarjat punertavat jo huolestuttavan paljon ja koivujen lehdet tummenevat, kohta tippuvat jo pois. Rakastan syksyä ehkä enemmän kuin mitään, mutta ei vielä. Jos pienen hetken vielä saisi jatkaa näin.

Summa summarum.

En jatkanut töissä, en hakenut uusia; minä lomailin koko kesän.

Nurmikko pisteli selkää, kun makasin ystävän vierellä ja katselin pilvenhippusia yön kääntyessä aamuun.

Savukone peitti huoneen sankan peiton alle ja minä hymyilin ja tanssin.

Vene seilasi pitkin tuttua ja tuntematonta.

En pukenut jalkaani farkkuja kuin kerran, kaikki ahdistavat vaatteet olivat visusti kotona.

Myönsin dissosiaation mahdollisuuden, vaikka se olikin vaikeaa.

Illat täyttyivät punaviinistä, tuntemattomista kasvoista ja naurusta.

Kauneimmat hetket koin auringonlaskuja tai -nousuja katsellessani.

Aamuisin keitin pannukahvia minulle ja miehelle.

Kesä toi rusketuksen ja asteen vaaleammat hiukset.

Syksy tarjoilee taas uudet haasteet. Sain töitä melkein liiankin helposti, ahdistus on alkanut kiemurrella lähempänä, tanssiopettaja antoi luvan nousta tanssimaan kärkitossuille, koulunalku lähestyy ja tänään alkaa jälleen terapia. Pelottaa vähän, vaikka tiedän selviäväni. Haave pienuudesta on kasvanut, mutta taistelen vastaan - tai ainakin niin väitän. On taas hieman vaikeampi hengittää.

Ompele minut ehjäksi.

Totesin tässä taannoin, ettei minua koskaan huimaa. Ei ikinä koskaan, vaikka söisin vain omenan koko päivän aikana. Siinä menee monta päivää, tuumasin, kunnes kotona huomasin taas piteleväni kiinni ovenkarmeista; silmissä tuikkivat pienet tähdet ja päässä pyöri kuin karusellissa. Perhana, minua huimaa! Näen tähtiä! Tätähän se on ollut taas kaikki viime päivät. Eilen pohdin, että se varmasti johtuu aivan liian korkeasta verenpaineesta (koska tupakka, lääkkeet ja laiskapaskaliikkuja), mutta eihän se voi. Tänä aamuna ymmärsin, että ehkä välillä pitäisi muistaa syödäkin.

Ravitsemusterapeutti sanoi, että kyllä se joskus helpottaa - vähän ajan päästä ei tarvitse koko aikaa olla syömässä. Eilen yritin taas sitä kirottua jatkuvaa syömistä: omena, toinen, raejuustoa, rahkaa, omena, nektariini, leipä, lasi maitoa, banaani, raejuustoa, rahkaa, omena. Oksettaa syödä koko ajan! Illan balettirääkkäyksen jälkeen poljin täysillä kotiin ja tunsin nälän - minä todella tunsin, kuinka se kouraisi vatsanpohjasta ja pakotti avaamaan jääkaapin. Omena, kiitos. Pieni, lapsuudenkodin pihapuusta noukittu, kauniin punainen omena. Ja nälkä meni pois. Eihän minun tarvitse syödä enempää, eihän? Ei. En halua. Haluan, että paino tippuu, mutta siitä ei puhuta ääneen. Ei ainakaan isoilla kirjaimilla, ei ääneen.

Katselin jo toista yötä painajaisunia. Aamulla mietin, josko tekisin unestani totta: leikkisin veitsellä ja istuisin oikeasti päivystyksessä, jossa sairaanhoitaja kursisi minua kokoon. Ompelisi minut ehjäksi, kursisi kuntoon neulalla ja langalla.

Mutta onko se enää edes mahdollista? Syvimpiä haavoja sydämessäni ei korjata langalla ja neulalla, ne ovat liian tulehtuneita. Liian isoja. Liian syvällä sielussa ja mielessä.