Me pilvien patsaita vain jäljennetään.

Aamulla tupakkaa ja tummapaahtoa. Tuulessa on syksyn tuntu ja ensimmäistä kertaa vuosiin huomaan toivovani, että aika pysähtyisi hetkeksi kesään. Kesään, jolloin oli kerrankin ihan hyvä olla. Pihlajanmarjat punertavat jo huolestuttavan paljon ja koivujen lehdet tummenevat, kohta tippuvat jo pois. Rakastan syksyä ehkä enemmän kuin mitään, mutta ei vielä. Jos pienen hetken vielä saisi jatkaa näin.

Summa summarum.

En jatkanut töissä, en hakenut uusia; minä lomailin koko kesän.

Nurmikko pisteli selkää, kun makasin ystävän vierellä ja katselin pilvenhippusia yön kääntyessä aamuun.

Savukone peitti huoneen sankan peiton alle ja minä hymyilin ja tanssin.

Vene seilasi pitkin tuttua ja tuntematonta.

En pukenut jalkaani farkkuja kuin kerran, kaikki ahdistavat vaatteet olivat visusti kotona.

Myönsin dissosiaation mahdollisuuden, vaikka se olikin vaikeaa.

Illat täyttyivät punaviinistä, tuntemattomista kasvoista ja naurusta.

Kauneimmat hetket koin auringonlaskuja tai -nousuja katsellessani.

Aamuisin keitin pannukahvia minulle ja miehelle.

Kesä toi rusketuksen ja asteen vaaleammat hiukset.

Syksy tarjoilee taas uudet haasteet. Sain töitä melkein liiankin helposti, ahdistus on alkanut kiemurrella lähempänä, tanssiopettaja antoi luvan nousta tanssimaan kärkitossuille, koulunalku lähestyy ja tänään alkaa jälleen terapia. Pelottaa vähän, vaikka tiedän selviäväni. Haave pienuudesta on kasvanut, mutta taistelen vastaan - tai ainakin niin väitän. On taas hieman vaikeampi hengittää.