Automaattiohjaus.

Turvallisuus - olen tuonut sen väliimme, sanoittanut sille muodon. Pieni ja hauras lasipallo, joka voi hajota pienestäkin hipaisusta. Täytyy olla varovainen. Keskustelu sukeltaa syviin vesiin ja tunnen, kuinka osa osalta katoan. Kuuluu risahdus, sitten toinen. Nyt ollaan jo liian lähellä kipukohtia, hauraita ja pelottavia. Etsin hänestä turvan merkkejä: katsetta, elettä, liikettä, mitä tahansa. Löydänkin. Aina minä löydän. En kaikista, mutta joistain tietyistä. Kaikki on periaatteessa hyvin, järkeilen, mutta silti joku tai jokin tönii minua kumoon.

Mikä sinua nyt auttaisi?

Sitten tapahtuu se pahin mahdollinen. Kipu istahtaa rintakehän päälle kaikella painollaan ja lasi hajoaa, jää kristallihippusiksi keuhkoihin. Kiedon itseäni kasaan, mutta se ei auta. Yritän pyytää apua, mutta sanat karkaavat, jäävät piiloonsa. Teen matkaa syvyyksiin enkä löydä sieltä pois.

Kuka sinua voisi nyt auttaa?

Kokoan palaseni pakettiin, kiitän ja taistelen häivähdyksen hymyä kasvoilleni. Pakkasilma puhaltaa kirpeän tervehdyksen, kun samalla joku muu ottaa ohjat. Kävelen varjona tuon hahmon taustalla. Sillä on tummansininen toppatakki ja punaiset huopikkaat. Hahmo sytyttää tupakan, kävelee kadulla katsomatta toisia ihmisiä. Se tervehtii linja-autonkuljettajaa, ei katso kohti, mutta näkee läpi. Kiittää kassaneitiä, väistää ihmisiä. Talvi kirskuu askeleidensa alla, mutta se ei taida kuulla sitä. Miksi sillä on avaimet minun kotiini? Se astuu sisään ja heittää toppatakin lattialle. Hahmo on vain ääriviivoja, täysin ontto ja tyhjä. Pelkkä kuori. Tovin kuluttua havahdun keittiön lattialta. Olen minä, kokonainen. Mitä juuri tapahtui?

Tyhjyys rakentaa majaa.

Suunnaton kaipuu, viiltävä kipu koko kehossa - liian usein olen taas tuntenut sen. Tekisi mieli huutaa ja hätistää se perkele pois minusta. Sanoisin sille, että olen jo aikuinen enkä tarvitse sitä, mutta se olisi valhetta. Kai olen niin kauan pakoillut taas, etten edes osaa enää valehdella. On saatava sanoa se ääneen. Kuitenkin kirottu "mutta" kietoutuu kiinni lauseisiin, ja minä kaipaan niin että sattuu. Yritän hokea itselleni, että näin on hyvä ja minä pärjään kyllä.

Elämässähän on nykyään värejäkin, katso nyt ympärillesi, sinä typerys! 

Mutta. Silti jotain puuttuu, on puuttunut aina. Enkä pääse karkuun tätä olotilaa, johon sekoittuu surua ja vihaa - ja paljon kaikkea, jolle en löydä edes sanoja.

Ota minut syliin. Pidä kiinni. Silitä ja keinuta. Palmikoi hiuksiani, pidä kädestä kiinni ja puhu sanoilla, jotka saavat tunnemyrskyni tyyntymään. Ole siinä. Lupaa, että olet! Vaikka minä yrittäisin karkuun, älä päästä irti, sillä en minä oikeasti paeta halua. 

Siihen ei pysty kuka tahansa, en edes minä itse, vaikka juuri minun olisikin opittava rauhoittamaan itseni. En vielä osaa. Voitko siis sen aikaa luvata olevasi siinä ja auttavasi minut tämän kaiken ylitse? Opetathan minulle, miten maailmasta selviää, vaikka sydämessä on sylin kokoinen aukko?

Helpompaa olisi hukkua.

Keskellä tunnemyrskyä, selkä murenevaa seinää vasten. Minne pakenisin? Minne juoksisin karkuun, kun kaikkialla törmään liian suureen kuohuntaan?

Tämä kaikki on niin vierasta. Olen tuntenut suurta surua vailla kyyneleitä ja välillä ollut niin raivoissani, että tuntuu kuin räjähtäisin pieniksi kappaleiksi. Turvallisinta on maata keskellä olohuoneen nukkamattoa, tuntea lattia selkänsä alla; se saattaa kestää jopa minun painoni.

Olen liian suuri, silti pieneksimitattu. Painan tunteita pois tietoisuudesta, hautaan niitä ahdistuksen alle. Ahdistuksen, joka on tutumpi kuin oma tietoisuuteni, tutumpi kuin oikea temperamenttini. Vähättelen, vaikenen, pakenen. En osaa muutakaan. Hiljaisuus on lähin ystäväni, vaikka jokin pieni osa minusta yrittää nyt nousta kapinaan: kiivetä korkealle, särkeä muureja, murtaa patoja. Varjo kuitenkin seuraa tiiviisti - se on mukana kaikkialla ja kaikessa.

Silti kaikkein turvallisinta on vain painaa päänsä alas. Jatkaa pakenemista. Mutta minne minä menisin? Ahdistuksen peitto on alkanut rispaantua, ja vaikka kuinka yritän kursia sitä kokoon, se repeää aina uudelleen.

Kun ei kestä sitä, mitä eniten kaipaa.

Istuuduin terapiasalin lattialle enkä ehdi sanoa sanaakaan - saati katsoa silmiin - kun terapeuttini katsoo huolestuneesti: Nyt ei oo kaikki hyvin. Sulla taitaa olla tosi paha olla. Hitto. Miksi se lukee mua kuin avointa kirjaa? Toisaalta se on kyllä lohduttavaakin; joku tietää oloni ja hyväksyy sen täysin. Nyökyttelen hiljaa, rullaan sinisen paitani hihansuita ja puren huultani niin, että sattuu; jotta edes joku tuntuisi pahemmalta kuin kielletty suru. Se suru, jota yritän epätoivoisesti pukea vihan vaatteisiin. Pyytelen anteeksi olemustani ja kaikkea, aikaa, jota vien hänen muutenkin ilmeisen täydestä kalenterista. Terapeuttini naurahtaa tuttavallisen lempeästi ja muistuttaa, mitä asiasta ollaan puhuttu jo monet, monet kerrat. Kaivanko sen sopimuspaperin taas esille?

Istun pienessä mytyssä, lihaksia tärisyttää silkasta jännittämisen voimasta ja hän kysyy ne taikasanat: saako sua silittää? Puistan päätäni, nyökkään ja puistan taas. Joo. Hän on istunut jo tovin vierelläni, siirtynyt vastapuolelta oikealle puolelleni. Nyt hän vaihtaa vasemmalle, tulee viereen kosketusetäisyydelle ja silittää, lähes kuiskaten puhelee lohdutusta. Olen juosta karkuun, mutta hyväksytyksi tulemisen jano on suurempi. Olen säälittävä, kaipaan kosketusta - juuri tuollaista silitystä - joka sulattaisi kylmettyneet kyyneleeni.

Kirjoitan sanoja, joita en ole uskaltanut osannut aiemmin kertoa. Ei saisi silittää. Sairaalassa kielsivät, ettei keho totu siihen. Hän ihmettelee, miksi en ole kertonut. En tiedä, se on ollut vähän vaikeaa. Kun en minä muutenkaan mitään hyvää ansaitse. Koko ajan hän pitää kättään jalallani tai olkapäälläni, rohkaisten ja kannatellen - ja kumoaa kaiken kirjoittamani vankoin perustein. Juuri silitystä sinä tarvitset, ihan vain silitystä ja läheisyyttä. Sitä, mitä vaille olet lapsena jäänyt. Ja minä kirjoitan isolle, valkoiselle paperille anteeksipyyntöjä.

Aika on lopussa. Vakuutan pärjääväni - niinhän minä aina teen - kun hän pitelee minusta kiinni ja kysyy, voiko minua päästää lähtemään. Et taida pärjätä. Mutta minä lähden. Irtaannun otteestaan kiemurrellen ja kiirehdin pois. Sillä mikään rakkaus ei voi kestää, mikään välittäminen ei voi olla todellista. Ei minua voi kukaan rakastaa. Hänkin vain suorittaa työtään. Helppoa kuin mikä.

Puen villatakin väärinpäin, laukun vetoketju jää auki ja työnnän ovea, vaikka jo kolme vuotta se on auennut vetämällä. Haluan pois. Haluan jäädä.

Ei sen näin pitänyt mennä.

Torstaina oli punnitus; paino oli pudonnut ja teki mieli hyppiä riemusta, mutta yritin hoitajan edessä riemuani vähän peitellä. 49kg - siis taas puoli kiloa vähemmän kuin viimeksi. Enemmänkin. Tänään kotivaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän. Iloitsin mielessäni ja valehtelin miehelle, joka kysyi vaa'an lukemaa. Ei hän minua uskonut, tiedän sen, sillä olen maailman huonoin valehtelemaan. Äänestäni kuulee valheen paksun sävyn. Aina. Kuka tahansa, tuttu tai tuntematon. Sen näkee jo pelkästään kasvoistanikin. Tai sitten se oli syömishäiriömörkö, joka puhui. 

Hoitoneuvottelussa sain kaksi vaihtoehtoa: uloskirjaus osastolta tai syömishäiriöhoitoon sitoutuminen. Lääkäri ei ole lainkaan huolissaan painostani (HAA!), joka on BMI:n valossa vielä hyvinkin normaalipainon puolella, joskin laskusuunnassa. Minäkään en ole enää huolissani - sairaus vie minua taas. Peilistä katsoo takaisin vain jättimäinen läskikasa. Täyttä ihraa ja oksetusta. Mutta mies ilmaisi huolensa ja lääkäri tarttui siihen, hitto. Mutta hoito vaatii minun sitoutumistani, jota en kyennyt lupaamaan; minulle annettiin viikonloppu aikaa miettiä asiaa ja maanantaina olisi uusi neuvottelu asiasta. En voinut sanoa suoraan vain haluavani laihtua. Kerroin kyllä tosiasioita siitä, miten pelottaa, että syömishäiriöhoidossa minä vain paisun ja paisun kuin pullataikina.

Pelottaa luopua jostain, mikä on ollut osa minua 14-vuotiaasta saakka.

Haluan vain pois osastolta.

Kotiin.

Laihtua.

Onnistua.

Kuvittele, että ovet ovat lukossa.

Kirjoitin sydämestäni kiitoksen koko henkilökunnalle - ja omansa vielä psykologille, joka tuki minua enemmän kuin ikinä olisin ansainnut. Psykologin silmiin nousevat kyyneleet ja kysymys: "Onko tää mulle?" toivat jotain pieniä kyyneleiden tapaisia myös minun silmiini, jotka katselivat jo valmiiksi ikävöiden turvallista ihmistä. Olin saanut hyvää hoitoa kaikkineen, vaikka joukkoon mahtuukin aina muutama poikkeus. Minulla kuitenkin oli turva. Hyvä hoitotiimi ympärilläni.

Nyt olen avo-osastolla, mutta sisähoidossa. Hoitaja käskee kuvittelemaan, että avoimet ovet ovatkin oikeasti lukossa. Miten helppoa! Minä kun niin haaveilin niistä ulkoilumahdollisuuksista ilman hitaasti laahustavia hoitajia. Omia ajatuksia, linnunlaulua ja autojen melusaastetta. No, tässä nyt olen. Hiljaa, ahdistuneena ja yksin. Minulla on ihana omahoitaja, joka on varmasti ollut näyttelijä joskus villissä nuoruudessaan. Tai ainakin villi ja nuori, jos ei näyttelijä.

Pitäisi oppia kertomaan itsetuhoisuudesta ja kuolemantoiveista. Soittaa kelloa, mennä kansliaan, mitä vain. Sanoa ajatuksensa ja opetella jotain muuta sen tilalle. Pelottaa. Osaanko minä? Pystynkö, kun useasti haluan oikeasti kuolla?

Ahdistaa.

Minulla on jo kauan aikaa, monen monta vuotta, ollut takaportti Pahojen Päivien varalle: apteekinkassillinen lääkkeitä - sekä nykyiset, tietenkin - joilla päästä pois tästä maailmasta. Viime viikkoina olen joutunut myöntämään asian liian monelle minua hoitavalle taholle ja niin vain kävi, että kuljetin Hätävarapussini osaston uumeniin. Hävitettäväksi. Vahvoja kolmiolääkkeitä, joilla saisi mielensä hetkeksi pois tästä helvetistä. En kestänyt enää lääkärien määräyksiä, hoitajien pyyntöjä ja psykologin aitoja huolenkyyneleitä. Minä murruin.

Olen ollut kotilomalla eilisestä. Päivä meni hyvin, yö liian huonosti. Nyt istun keskellä olohuoneemme ruskeaa nukkamattoa ja mietin, mitä ihmettä teen jatkon suhteen. Minulla olisi lupa olla vielä huomiseen, mutta en tiedä pystynkö. Tuntui pahalta sanoa se äsken ääneen - ja etenkin kertoa miehelle - että minä en ehkä pysty. Petän hänet ja oman suorituskeskeisyyteni joutumalla myöntämään, ettäs nyt osasto olisi ehkä se oikea paikka. Vai olisiko?

Ahdistuskohtaukset kouristavat vartalon lisäksi sydäntä, joka on aivan rutussa jo valmiiksi, kun ajattelenkin, miten yksin mieheni kotona joutuu olemaan. On ollut jo melkein kuukauden. Ja minä itsekkäästi ajattelen vain sitä, missä minun on turvallisinta olla. Entäs hänen sitten? Miten paljon se sattuu, kun kerron, etten pysty olemaan kotona?

Lopuksi kuiskaan pienen salaisuuden: jätin kaksi purkkia vahvoja pillereitä piiloon varastojen kätköihin. En uskaltanut luopua ihan kaikesta.

Jos nyt pakkaisin ja lähtisin.

Toisinaan tekisi mieli juosta kauas. Paeta niin äänettä ja huomaamatta, ettei kukaan edes ymmärtäisi minun hävinneen. Niin keveästi ja nopeasti, ettei jäljistäni jäisi merkkejä valkeaan hankeen. Mutta minä olen hidas. Hidas ja kömpelö.

Mitä pakenet, joku ehkä kysyisi - itseäni, vain itseäni. Tätä tunteiden sekamelskaa, johon ei löydy ymmärrystä. Näitä sekavia ajatuksia, unettomia öitä, epävarmuutta ja itsevihaa. Syytteleviä sanoja, pelkoa ja itkemättömiä itkuja.

Saanko paeta syliisi? Käpertyä ihan pieneksi ja hengittää hiljaa, huomaamatta. Älä sano mitään, pidä vain lujasti kiinni minun kelpaamattomuudestani.

Älä päästä irti.
Minua pelottaa.

Minne minä pakenen
mistä löydän yksinäisyyden

missä kukaan ei odota mitään
ei pyydä palveluja

Minne pakenen
sisäistä piiskaani

Mihin pääsen turvaan itseltäni.

Anja Porio

Välähdyksiä.

Olen rakentanut itselleni majan viltin alle, pienen turvan, jossa kukaan ei voi satuttaa minua. Varaäitini kysyi kerran, tiedänkö miltä tuntuu olla Jumalan sylissä. Puistin hiljaa päätäni ja kyyneleet nousivat silmiini. Hän haki paksun viltin, jonka kietoi ympärilleni ja sanoi, että Isän sylissä on kuin tämän viltin alla: eikö tunnukin turvalliselta? Olet rakastettu. Joka ilta sen jälkeen olen käpertynyt oman vilttini alle ja kuvitellut, että ehkä tässä olen turvassa kaikelta, maailmalta ja itseltäni - pienenä myttynä paksun viltin alla.

Kävelin illan pimeydessä halki kaupungin ja tajusin, etten ollut muistanut syödä koko päivänä. Mietin, miten syömisen voi noin totaalisesti unohtaa ja miksi kasvoilleni levisi kieron tyytyväinen hymy. Illalla söin lautasellisen kaurapuuroa, vaikka en olisi oikeastaan tarvinnut sitäkään. Tiesin, ettei olisi kuulunut hymyillä tai ajatella sairaita ajatuksia: kiloja ja kaloreita.

Terapiasalin lattialla muutuin taas pikkutytöksi, joka ei osannut erotella surua, pelkoa ja vihaa, vaan ne kaikki purkautuivat yhtäaikaisesti isona ahdistusmöykkynä. Istuin hiljaa, yritin saada itseäni pienempään pakettiin, purin huuleni kipeäksi ja vastailin taideterapeutin kysymyksiin nyökkäyksin tai päätä puistamalla. Lihakseni olivat lopulta niin jännittyneet, että paikoin tärisin.

Äidinkaipuu.

Syömishäiriö loi ympärilleni kehän. Oma reviirini kasvoi, en sietänyt kenenkään kosketusta, vaikka kaipasin sitä enemmän kuin koskaan. Janosin halausta, syliä, lohdutusta. Ihmistä, joka pyristelyistäni huolimatta olisi ottanut minut avosylin vastaan ja antanut hengähtää kipujani. Äidistä ei ollut siihen, ei edes silloin, kun olin pieni tytöntyllerö. Hän toivoi poikaa ja joutui pettymään karvaasti saadessaan minut: oljenvaaleat hiukset, pitkät ripset ja metsänvihreät silmät. Olin kauan odotettu, mutta äidille väärää sukupuolta.

Siitä on vuosia, mutta muistan edelleen, miten vaikeaa oli istua lempeän naisen viereen ja nojata olkapäähänsä rukouksen ajaksi. Olin paniikissa, valmiina juoksemaan karkuun; koko kroppani jännittyi pelosta ja toisen läheisyydestä. Tuskin uskalsin hengittää. En ollut koskaan ollut kenenkään äitihahmon kainalossa, en tiennyt, miltä tuntuu, kun joku äidillisen hellästi silittää hiuksia ja antaa minun vain olla. Turvassa.

Kyllähän isä usein halasi, ja siskon kanssa rutistimme toisiamme lujasti tavatessamme. Se on niin erilaista. Tältäkö tuntui äiti-ihmisen rakkaus?

Opin kaipaamaan syliä. Äidillistä olkapäätä. Joskus itkin varovasti, kun hän luki rukousta ja silitti hiuksiani. Minussa heräsi valtava äidinkaipuu. Eikä se ole sammunut vieläkään. Mutta varaäiti on enää vain numero puhelimessani, johon en uskalla soittaa.