Äidinkaipuu.

Syömishäiriö loi ympärilleni kehän. Oma reviirini kasvoi, en sietänyt kenenkään kosketusta, vaikka kaipasin sitä enemmän kuin koskaan. Janosin halausta, syliä, lohdutusta. Ihmistä, joka pyristelyistäni huolimatta olisi ottanut minut avosylin vastaan ja antanut hengähtää kipujani. Äidistä ei ollut siihen, ei edes silloin, kun olin pieni tytöntyllerö. Hän toivoi poikaa ja joutui pettymään karvaasti saadessaan minut: oljenvaaleat hiukset, pitkät ripset ja metsänvihreät silmät. Olin kauan odotettu, mutta äidille väärää sukupuolta.

Siitä on vuosia, mutta muistan edelleen, miten vaikeaa oli istua lempeän naisen viereen ja nojata olkapäähänsä rukouksen ajaksi. Olin paniikissa, valmiina juoksemaan karkuun; koko kroppani jännittyi pelosta ja toisen läheisyydestä. Tuskin uskalsin hengittää. En ollut koskaan ollut kenenkään äitihahmon kainalossa, en tiennyt, miltä tuntuu, kun joku äidillisen hellästi silittää hiuksia ja antaa minun vain olla. Turvassa.

Kyllähän isä usein halasi, ja siskon kanssa rutistimme toisiamme lujasti tavatessamme. Se on niin erilaista. Tältäkö tuntui äiti-ihmisen rakkaus?

Opin kaipaamaan syliä. Äidillistä olkapäätä. Joskus itkin varovasti, kun hän luki rukousta ja silitti hiuksiani. Minussa heräsi valtava äidinkaipuu. Eikä se ole sammunut vieläkään. Mutta varaäiti on enää vain numero puhelimessani, johon en uskalla soittaa.