Kop, kop, kop.

Puhaltelen savua usvaiseen aamuun ja kuuntelen, mitä kirkonkellot soittavat; sävel on kaunis, joskaan en tiedä, mikä se on. Se ei ole virsi 396, Käyn kohti sinua, jota Titanicin kannella soitettiin. Yksi lempivirsistäni.

Käyn kohti sinua,

oi Herrani,

tietäni viitoittaa

pyhä ristisi.

Virteni matkalla

soi täynnä toivoa.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Nukuin yöni huonosti, katselin liian pahoja unia ja säpsähtelin hereille. Otin vain pienen murusen unta tuovaa lääkettä, mutta oloni on krapulainen ja väsynyt. En haluaisi syödä sitä, mutta ilmankaan en nuku. Ilta on täynnä ohjelmaa, nyt aamulla en jaksaisi mitään - ja silti olen kuolla tylsyyteen. On inhottavaa, kun ei jaksa tehdä mitään, vaikka mieli halajaisi nähdä ja kokea ja tehdä ja päästä eteenpäin. Niin. Päästä eteenpäin. Minne? Tulevaisuuteen? Mikä se on?

Kun päivä pilvinen

tien pimentää,

kun synkkä, raskas yö

usein yllättää,

niin katseen kaipaavan

taivaalle kohotan.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Ahdistus koputtelee ovella, en haluaisi tavata Sitä tänään. Se on liian tuttu vieras, silti tuntematon ja pelottava. Tuo vieras on käynyt luonani usein; Se tulee kutsumatta, toisinaan jää pidemmäksikin aikaa ja saa minut voimaan pahoin. Miksi Se tekee niin? Miksei Se lähde oven takaa, vaan kolkuttaa uudelleen - tällä kertaa vaativammin. Jos nyt kurkistan ovenraosta, Se paiskaa oven auki voimalla ja minut päin seinää samalla. Mene pois. Istun valkoisella taljalla ja puhaltelen savua. Mene pois.

Suo, että näkisin

tien taivaaseen,

vaikka se peittyisi

vaivaan, murheeseen.

Lohduta sanalla,

uskoa vahvista.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Myöhemmin ystävä istuu sohvalla pidellen muumimukia kädessään. Onneksi annoin hänelle tuo kauniimman mukin, tämä toinen on niin ruma. Tässä on tuo musta jälkikin, joka ei lähde pois pesussa. Nauran ja hymyilen hänelle ja hänen kanssaan - yllätyn puheliaisuudestani - ja oloni on kevyempi kuin koko aamuna. Menikö se ahdistus sittenkin pois? Luovuttiko se? Siirtyikö naapuriovelle? Jään miettimään, tuliko Sille paha olo, kun en päästänytkään luokseni. Osaako Ahdistus itkeä?

Kun taival päättynyt

on päällä maan,

käyn luokse Jeesuksen

riemuun ihanaan.

Ei tuska yltää voi,

kirkkaana laulu soi.

Käyn aina, Herrani,

kohti sinua.

Pääsiäistä!

Olen tylsä. Aurinko paistaa ja kutsuu liikkumaan hiihtämään juoksemaan ulkoilemaan. Mutta mitäkö teen? Istun sisällä ja syön jogurttimarjoja ja -pähkinöitä. Soimaan itseäni, vaikka olisi kuinka pitkä perjantai tai pääsiäisaika tai ihan mikä vain. Eihän se ole syy lorvailla! Ehei.

Pian olen viikon sairaalassa enkä saa tehdä mitään erityistä. Ehkä istun vain ja neulon sukkia. Ei liikuntaa! Ei ulkoilmaa! Ei vapautta! Apua.

Olo on melko seesteinen. Päätin ostaa pienen kirjan, johon kirjoitan vain positiivisia asioita. Ihan vain siksi, että oppisin kirjoittamaan myös hyvästä. Nyt päiväkirjani (jo monen vuoden ajan) ovat täyttyneet vain haukkumasanoista, mustasta tekstistä, revityistä sivuista. Vihasta surusta itseinhosta. Nyt minulla on sitten yksi paikka, johon kirjoittaa vain ja ainoastaan positiivisia asioita. Kielletty negatiivisuudelta. Täysin. Mietityttää vain, että osaanko pitää sen sellaisena?

En jaksa siivota, on paha olla ja ärsyttää laiskuuteni.

Laiskan lallatus.

Kukat kaipaavat vettä. Joulukuusi vieläkin koristeineen parvekkeella. Jouluverhot punastelevat keittiön ikkunassa. Pyykit valloittavat tilaa kylpyhuoneen ja makuuhuoneen lattioilta. Pelattiin tuotakin älytöntä lautapeliä uutenavuonna, ja nyt se on keskellä olohuonetta.

Ostin yleispuhdistusainetta, sellaista Pirteän Limen tuoksuista. En pidä Tolusta. Mihin katosi järjestys?

Kolmen päivän ukkosmyrsky

Kolme päivää on pään sisällä myrskynnyt lähes taukoamatta. Se on inhottavaa, pelottavaakin. Olen istunut kotona ja katsellut ikkunasta, miten kauniisti aurinko paistaa ja kuinka nopeasti myräkkä nousee ulkonakin. Positiivista on se, että samalla kun olen rypenyt vihassa epilepsiaani kohtaan, olen myös ehtinyt pohtia sen syntyä ja juuria. Mistä se on tullut? Mitä kaikkea se pitää sisällään? Mitä vaatii sairauden hyväksyminen ja olenko valmis sille tielle? En tiedä, mutta aion yrittää. On tämän vuoksi jo kovin monet itkut itketty.

Tällaisina päivinä kaikki rytmit elämästä katoavat täysin. Kello käy jo kolmea, mutta makoilen edelleen vaaleanpunaisessa pyjamassani sohvalla - enkä edes jaksa harkita sen vaihtamista ennen kuin on aiheellista. Kuin eläisi pidempääkin viikonloppua! Tämä kävisi vallan mainiosti muuten, mutta rästiin jääneet koulutyöt painavat niskassa ja tiedän, ettei olisi varaa laiskotella hetkeäkään. Inhottaa ihan tämä saamattomuus, mutta jos vielä tämän pienen hetken...

Laiskat päivät. Mmmm... ne on mua varten.