Käyn kohti sinua,
oi Herrani,
tietäni viitoittaa
pyhä ristisi.
Virteni matkalla
soi täynnä toivoa.
Käyn aina, Herrani,
kohti sinua.
Nukuin yöni huonosti, katselin liian pahoja unia ja säpsähtelin hereille. Otin vain pienen murusen unta tuovaa lääkettä, mutta oloni on krapulainen ja väsynyt. En haluaisi syödä sitä, mutta ilmankaan en nuku. Ilta on täynnä ohjelmaa, nyt aamulla en jaksaisi mitään - ja silti olen kuolla tylsyyteen. On inhottavaa, kun ei jaksa tehdä mitään, vaikka mieli halajaisi nähdä ja kokea ja tehdä ja päästä eteenpäin. Niin. Päästä eteenpäin. Minne? Tulevaisuuteen? Mikä se on?
Kun päivä pilvinen
tien pimentää,
kun synkkä, raskas yö
usein yllättää,
niin katseen kaipaavan
taivaalle kohotan.
Käyn aina, Herrani,
kohti sinua.
Ahdistus koputtelee ovella, en haluaisi tavata Sitä tänään. Se on liian tuttu vieras, silti tuntematon ja pelottava. Tuo vieras on käynyt luonani usein; Se tulee kutsumatta, toisinaan jää pidemmäksikin aikaa ja saa minut voimaan pahoin. Miksi Se tekee niin? Miksei Se lähde oven takaa, vaan kolkuttaa uudelleen - tällä kertaa vaativammin. Jos nyt kurkistan ovenraosta, Se paiskaa oven auki voimalla ja minut päin seinää samalla. Mene pois. Istun valkoisella taljalla ja puhaltelen savua. Mene pois.
Suo, että näkisin
tien taivaaseen,
vaikka se peittyisi
vaivaan, murheeseen.
Lohduta sanalla,
uskoa vahvista.
Käyn aina, Herrani,
kohti sinua.
Myöhemmin ystävä istuu sohvalla pidellen muumimukia kädessään. Onneksi annoin hänelle tuo kauniimman mukin, tämä toinen on niin ruma. Tässä on tuo musta jälkikin, joka ei lähde pois pesussa. Nauran ja hymyilen hänelle ja hänen kanssaan - yllätyn puheliaisuudestani - ja oloni on kevyempi kuin koko aamuna. Menikö se ahdistus sittenkin pois? Luovuttiko se? Siirtyikö naapuriovelle? Jään miettimään, tuliko Sille paha olo, kun en päästänytkään luokseni. Osaako Ahdistus itkeä?
Kun taival päättynyt
on päällä maan,
käyn luokse Jeesuksen
riemuun ihanaan.
Ei tuska yltää voi,
kirkkaana laulu soi.
Käyn aina, Herrani,
kohti sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti