Kiihtyvät kierrokset.

 

Aamulla ei maistu ruoka, kippaan puuron roskakoriin ja kaadan mukiin lisää kitkerää kahvia. Mustana, kiitos. Vähemmän kaloreita, pyydän. Päivä menee omenoita syöden, yhden nektariininkin taisin ottaa, kunnes vanhempien luona joudun kohtaamaan lämpimän aterian. Kiroan hiljaa mielessäni, mutta huojennus rentouttaa koko kehon, kun huomaan ison kattilan: Haa, keittoa! Loistavaa! Kauhon lientä lautaselle ja pari perunaa näön vuoksi; huvittaa hieman, kun huomaan äidin tekevän samoin. Like mother, like daughter? Illan elän omenoilla. Mietin toisinaan, milloin muutun itsekin omenaksi - niillä kun niin usein päiväni porskutan.

Illasta odotan unta ja aamuyöstä herään ennen kuin mies ehtii edes kotiutua, rytmini on täydellisesti pielessä kaikesta lääkityksestä huolimatta. Ei hyvä. Aamuneljältä ihmettelen kylpyhuoneen sekasortoa ja miehen lehteä, joka on revitty pieniksi palasiksi. Olen näköjään alkanut kävelemään unissani - taas vaihteeksi. Ymmärrän, ettei kaikki ole hyvin, mutta en haluaisi myöntää sitä ääneen. Ei! Kaikki on oltava täydellisesti. Käynnistän pyykkikoneen ja toivon, että naapurissa nukutaan sikeästi. On liian pirteä olo ollakseen vasta aamuyö, aivan liian pirteä.

Paino on lähtenyt laskuun, josta iloitsen salaa. Hipsin varovasti vaa'alle aamulla ja päivällä ja illalla - ei pitäisi vahdata näin tiukasti, mutta on pakko. Pakko, pakko, pakko! Jokainen gramma ja vyötäröltä lähtenyt senttimetri merkitsee. Paljon. Liikaa.

Tunnen ylikierrosten käynnistyvän jälleen eikä auta kuin nöyrtyä niiden edessä, en haluaisi turruttavaa rauhoittavaakaan ottaa tällaisen vuoksi. Näinä hetkinä - tunteina ja päivinä - olen tuotteliaampi kuin koskaan, varsinainen tehopakkaus ja superhyvä vaimo; teen ruoat, siivoan, puunaan, järjestelen ja paijaan miestä. Näen ystäviä, nauran, käyn tuplatehoilla, maailma ympärilläni pyörii pikakelauksella, en tarvitse unta ja pärjään lähes Pyhällä Hengellä. Tai no, aamupuurolla ja muutamalla omenalla. Juon liikaa kahvia ja poltan aivan liian monta tupakkaa.

Mutta hitto vie olen tehokas nainen!

Ihan hyvää.

Eilen illalla tuijotin hiljaisena kirkasta tähtitaivasta. Otava. Cassiopeia. Rakastan tähtiä! Toinen haaveammattini lapsuudessa oli tähtitieteilijä - heti Hemuli-kasvitieteilijän jälkeen. Luin paksuja tietosanakirjoja tähdistä, taivaasta ja avaruudesta, ja vaikken montaa sanaa ehkä ymmärtänytkään, se kaikki kiehtoi ja kiinnosti. Muistatteko vielä niitä paksuja tietosanakirjoja? Meillä oli koko sarja ruskeakantisia kirjoja, joissa kerrottiin vaikealla kielellä hienoista asioista - ainakin lapsen silmin. Nykyään ne asiat olisivat varmaan aika tavallisia, vanhahkolla kielellä kirjoitettuja ja nykytietämyksen valossa vaillinaisia faktoja. Mutta kirjoja! Kovakantisia, paksuja ja täynnä tietoa.

Aamulla heräsin aamun ensisäteisiin. Pidän niistä hiljaisista hetkistä aamunkoitossa, kun koko tienoo nukkuu vielä kevyessä unessa. Heräämättä aamulehden kolahdukseen tai lintujen alkavaan sirkutukseen. On niin levollista olla hereillä aamunkoitossa ja katsella kirkastuvaa taivasta, hengitellä raikasta alkusyksyn ilmaa. Pidän muutenkin syksystä. Värikkäät lehdet, kylmenevä ilma, punalakkiset kärpässienet, pimenevässä illassa lepattavat kynttilät. Pian voin hukuttautua villapaitoihin ja tuntea oloni turvallisemmaksi kuin aikoihin.

Tällä hetkellä tunnen kiitollisuutta. Huomaan hymyileväni ja katsovani toista ihmistä rakastavasti. Olen etuoikeutettu saadessani jakaa elämäni rakkaimman kanssa. Imelää - mutta ihan ihanaa.

Yössä tuoksuivat tupakka ja humala.

Järjestelin eilen vaatekaappini sisältöä, joka uhkaavasti alkoi valua lattialle. Kaiholla katselin vaatteita, joihin olin joskus mahtunut. En ymmärrä, miten niihin voi liittyä niin paljon tunteita ja muistoja... Uskalsin kuitenkin tehdä pienen päätöksen ja hävittää yhdet niistä lukuisista "näihin mahdun vielä" -housuistani. Tavoitehousuista. Säikähdin, miten pieni olin vielä kaksi vuotta sitten; nyt en mahtuisi niihin vaatteisiin mitenkään! Huomasin sisälläni kuohahtavan, tunteita risteilevän ihan sekapäisinä edestakaisin. Ylpeyttä kaihoa vihaa katkeruutta huojennusta epäonnistumista luopumista surua kunnianhimoa. Jätin vielä muutaman vaatekappaleen kaappini perukoille, ikään kuin tuomaan turvaa ja pakoreitin valmiiksi. Tiedän, miten helppoa olisi saada itsensä takaisin niihin lastenvaatteisiin, mutta halusinko sitä? Ehken. Jätän itselleni kuitenkin sen mahdollisuuden vielä, en pystynyt luopumaan kaikesta. Toistaiseksi. Turvaamaan niitä todella pahoja hetkiä.

Yöllä seisoin parvekkeella ja katselin juhlivia ihmisiä. Pikkulauantai - sillä ne kai kadulla halailivat toisiaan humalassa. Korkokenkiä, naurunremakkaa, päihtyneitä riitoja, itkua ja tupakankatkua. Jos vielä itse polttaisin, olisi siinä ollut loistava hetki. Juuri tupakan tuntuinen tovi. Melkein tuli ikävä, mutta ei kuitenkaan. Siitä on kaksi ja puoli vuotta, kun lopetin polttamisen - en voisi enää palata siihen, vaikka seitsemän vuotta sainkin turvaa siitä(kin) myrkystä. Kiitos, mutta ei kiitos.

Tunnen syksyn läheisyyden. Se pelottaa ja tuntuu hyvältä samaan aikaan. Rakastan syksyä ehkä vielä enemmän kuin kevättä, vaikka rankimmat tunnemyrskyt ja sudenkuopat käynkin läpi juuri pimeimpään aikaan. Syksy antaa syyn olla yksin, ei tarvitse selitellä kenellekään.

Hiljaa tässä näin.

Kirjoitin pitkästi ja pyyhin kaiken pois. En osaa pukea ajatuksia sanoiksi.

Olen kulkenut ympäri Suomea ja Eurooppaa. Ottanut lisää hiusta päähäni ja ollut tyytyväinen. Tarttunut hetkeen, puhunut paljon, nauranut enemmän. Ostanut merkin ranteeseen: se kertoo, että hyväksyn sairauteni. Ainakin tänään, ja toivottavasti myös huomenna. Olen urheillut liian vähän ja tuntenut huonommuutta paljon, vertaillut itseäni toisiin (laihempiin) ja vannonut parannusta. Sitä kuitenkaan tekemättä. Ollut hiljainen ystävä. Toivonut suuria, rakastanut ja riidellyt tulisesti. Tehnyt päätöksiä. Kantanut haavetta, yrittänyt sietää ihmistä, paljastanut jotain itsestäni. Olen itkenyt, turhistakin asioista, ja huutanut puhelimeen. Nauttinut auringosta lapsuudenkodin laiturilla, heitellyt koripalloa isän kanssa kuin lapsena konsanaan. Kaivannut ihmistä, liikaakin, osaamatta kuitenkaan sanoa mitään

Ja nyt olen tässä. Taas kohta maailmalla. Haaveilen lämpimästä, mutta olen salaa onnellinen, että ilmassa on jo syksyn viileyttä.

Lunta tupaan ja laskemaan!

Aamulla se kerrottiin radiossa: ensi viikolla painuu mittari pakkaselle ja tulee lumi maahan. Odotettu ja kauhisteltu uutinen, jonka kuulemista olisin mielelläni lykännyt vielä parilla viikolla. Onhan ensilumi aina kaunis kaikessa loskaisuudessaan (muista kumpparit!), mutta rajansa kaikella. Niillä jouluvaloilla ja taatelikakkureseptien vaihteluilla, mitä mummot ja mammat jo hyysää enemmän kuin innoissaan. Joku raja! Toki lumi tuo valoa, mutta loistaako se loskakin?

Hyvä on, myönnän; haukuin taannoin naapuritalon asukkaan, joka oli laittanut jo lokakuun puolessa välissä jouluvalot ikkunaan, mutta innostuin itse askartelemaan joulukortteja paetessani tenttikirjatodellisuutta. Pata kattilaa soimaa jne.

Tänään piilossa olleet tunteeni taas päättivät näyttäytyä varsin epäsopivalla hetkellä, kun olin palauttamassa tenttiä ja odottamassa siitä tuomiota. Keskustelu kehnosta matikkapäästäni ja siitä, miten menen aina ihan lukkoon tenttitilaisuudessa, kirvoitti itkun kurkkuun, mutta sain onneksi nieltyä sen. Opettajaan se tosin taisi tehota, koska sain säälipisteitä. Läpi ei menneet, saakelin laskut. Oon kyllä maailman huonoin tämän matemaattisen taitavuuden taitamattomuuden saralla.

Nyt valmistaudun henkisesti odottamaan lunta. Aloitan laskemisen jako- ja kertolaskuista, jospa sitten talven mittaan jotain muuta. Iiiiinhoan matikkaa!

Arjen pakoilua.

Pakenen arjen askareita. Ja pimeää. Marraskuu ahdistaa, vaikka syksyihminen olenkin. Tämä ei enää kata mielestäni syksyä parhaimmillaan, kun on koko ajan pimeää ja nyt jo kylmääkin. Voiko tästä enää kauaa nauttia?

Ja juu. Tenttikirjoja on kaksin kappalein vieressä, mutta eih! Yritän vain pakoilla niitä, ettei huominen koskaan tulisi ja iskisi karusti päin kasvoja. On varmasti mukava tavata muut ihmiset ryhmätentissä, kun osaan vain näpertää villapaitani hihansuita ja sopertaa noenoovarmakylläsiitäkään... Argh. Paluu koululle ahdistaa. Ja se saa mun sydämen läpättämään entistä lujemmin, mitä lähemmäs huomista mennään. Rakennus, opettajat, opiskelijat, vastuu, innokkuus innottomuus, se koko kaupunki. Voi kunpa huomista ei tulisi lainkaan!

Positiivistakin on tapahtunut! Eräänä tavallisen tylsänä päivänä olin rohkea ja katsoin epilepsiaani silmästä silmään ilmoittautumalla Epilepsialiiton ja OK:n yhteistyössä järjestämään taideterapiaryhmään, joka alkaa joskus ensi vuoden puolella. Se on just mulle sopiva tapa käsitellä näitä aivoasioita, ja ehkä saada vähän vertaistukeakin. Positiivista oli myös se, että ryhmä kokoontuu vain viisi kertaa, joten ei tarvinnut sitoutua mihinkään älypitkään projektiin mukaan. (Ehtii käydä töissä ja koulussa, just...) Nyt vain toivon sydämestäni, että ryhmä saadaan kasaan.

Pitkiä, hiljaisia aamuja.

Heräsin tunteja ennen herätyskelloa. Tiedättehän sen tunteen, kun herää valkeaan aamuyöhön, kesken unien ja tietää katsomatta kelloa, että sen soittoonkin on vielä kauan. Sen vain vaistoaa hiljaisuudesta ja kirkkaudesta, joka ympäröi. Kuului vain mieheni tasainen tuhina, niin turvallinen, mutta tasaisen häiritsevä, ettei voinut enää nukahtaa.

Olen kuunnellut jazzia, syysmusiikkiani. Rakastan syysjazzia. Mies pisti soittimen jo kerran kiinni todeten, ettei täällä kuunnella mitään pimputusta. Vaan enpäs välitäkään siitä! Minun ja aamurauhani väliin ei tule edes rakas aviomieheni, ehei!

Masennus on nurkan takana. Ehkä se nukkuu vielä, joten annetaan sen nukkua. Jospa tämä päivä olisi hyvä päivä.

Paint yourself a picture of what you wish you looked like

Toi on ihana biisi. Ihana!

Olen helpottunut vapaapäivistä, mitä minulla on nyt muutama. Jatkuva tsemppihenki töissä ja itsensä vihaaminen kotona on niin rikkovaa, että oireet alkavat muuttua jo fyysisiksi. Rintakehääni sattui jokainen henkäys ja migreeni muistutti jälleen olemassaolostaan. Inhoan sitä.

Haluaisin edistyä myös kouluasioissa, mutta itsekurini on yhtä heikko kuin syömättömyyden suhteen. En tiedä, mistä aloittaisin - tai oikeastaan jatkaisin, kun keskeneräisiä töitä on niin paljon. Ja tenttejä, joita pitäisi tehdä. Siirrän ja siirrän niitä, ja kiroan Opintotukilautakuntaa, joka kyselee perään, miksi opinnot edistyvät niin hitaasti. No siksi perkele!

Kun nyt vaan jaksais. Mut yhdestä asiasta mä kyllä tykkään: syksystä. Jopa tästä sateisesta lokakuusta.

Huurretta lasissa.

Tänään pakotan tseni opiskelemaan. Tänään on pakko olla edes himpun verran ahkera. Tänään on pakko jaksaa vähän tylsiäkin juttuja. Pakko! Pakko!

Parvekelasit on ihanan syksyisesti huurussa ja mä voisin vain tuijotella niitä. Ei kiinnostais nyt lääkkeisiin syventyminen, kun voisin vaan ihmetellä aurinkoakin. Ja juoda vähän kahvia, että virkistyisin. Migreenilääkkeen vähentäminen on tuonut tullessaan aamupöhnän ja horroksen. Tai nukkumattomat yöt. Ehkä molempia, kun toinen on selkeä syysuhde toiseen.

 Nyt minä menen ja opiskelen edes yhden tunnin ajan. Ehkä.

Saariselkä on my mind.

Kerronpa alkuun siitä kasvikuivurista ja lopuksi laitan kuvia, mitä ihastella (tai kauhistella). Ne on hyvinkin vauhdissa otettuja, kun ei siihen vesisateeseen oikein viittinyt jäädä kuvakulmia harkitsemaan. Eikä muutenkaan. En koskaan jaksa miettiä tarkasti, kunhan otan vaan. Seliseli...

Noni, kasvikuivurista. Monet vaeltajat suosivat ruoan kuivaamista, koska se tarjoaa monipuolisuutta, on halvempaa ja ennen kaikkea painaa sata kertaa vähemmän. Juteltiin tuolla monen vaeltajan kanssa ja saatiin maistaakin itse kuivattua banaania, joten nyt se päätettiin: meillekin tulee kasvikuivuri. Monet suosivat laadukasta Orakas-merkkiä, mutta se maksaa paljon ja on turhan järeä meikäläiselle. OBH Nordica ja monet muut tarjoaisivat vähän halvempia vaihtoehtoja - pitänee harkita! Kuivattamalla ruokaa saisimme mukaan melkein mitä vain jauhelihasta fetajuustoon, unohtamatta kasviksia, hedelmiä ja esimerkiksi mansikoita. Se olis huippua! Ruoan tilavuus ja paino kevenisi ihan tosi paljon; tästä esimerkkinä kilo jauhelihaa, joka kuivattuna painaa vain n. 250g! Olen niin myyty tälle!

Sitten kuvamatka sinne Saariselälle.

Uutta ja vanhaa.

Pistin syksyn kunniaksi ulkoasun uusiksi. Vähän piristystä!

Lapin reissu ei mennyt ihan niin kuin piti. Ehdittiin pari päivää olla, kunnes mun polvi sanoi yhteistyösopimuksen irti, joten oli päätettävä lähteäkö vai jäädä. Vielä päivän kinkkasin, mutta kun homma ei lähtenyt käyntiin, päätettiin kävellä autolle ja lopettaa loma kaksi päivää ennen suunniteltua. Harmittaa tosi paljon! En tiedä, mikä polvessani on, mutta nyt kyllä mietin, että josko tutkituttaisin sen, sillä tämä on jo toinen vaellus, joka jää kesken. Olen aiemmin vain kohauttanut harteitani ja todennut sen olevan vanha rasitusvamma nuoruuden harrastusajoilta, jolloin pelasin enemmänkin koripalloa. Nyt en enää kohauta, vaan aion etsiä syyn kipuun. Jotainhan siellä on vinksallaan oltava!

Kerron myöhemmin kasvikuivurista, jonka aiomme ostaa ja siihen liittyvästä innostuksesta, sekä lisäilen muutamia maisemakuvia reissun varrelta. Ruska oli kaunis, vaikkakin vähän jo ohimennyt. Ajattelin eilen kotimatkalla, etten harmikseni ehtinyt ottaa yhtään kunnon kuvaakaan, mutta tulipahan niitä 158 kpl (!!) kuitenkin napattua.

Toisaalta aikainen lomaltapaluu on hyvä asia, sillä nyt on koko viikonloppu aikaa luistaa velvollisuuksista, maata sohvanpohjalla ja nuolla haavojaan. Ah, minä ja itsesääli. Vaivumme syvemmälle toisiimme, jotta maanantaina voisi ponnistaa taas pidemmälle kuin koskaan.

Viikonloppuja!

Sähköiskuja.

Pitkästä aikaa muutama työvuoro. Phuh. Voin kertoa, että loman jälkeen alkuun on hieman hankala päästä; toisaalta taas olen nukkunut töiden jälkeiset yöni erittäin hyvin, mikä on harvinaista. Eli jotain hyvääkin kai. Pidän työstäni, se on kai tärkeää. Pitäisinpä opiskelusta yhtä paljon! En tahdo saada aikaiseksi mitään.

On vaikeaa olla, kun joka toinen minuutti säpsähdän pieneen nykäisyyn tai sähköiskun kaltaiseen tunteeseen. Kiroan taas epilepsiani alimpaan helvettiin. Jo neljättä päivää, eikä se vieläkään anna minun olla rauhassa. Olen onnellinen siitä, ettei isompia kohtauksia ole tullut; vain kahdesti lähipäivien aikana olen mennyt maahan istumaan ja peloissani miettinyt, kuinka suureksi kohtaus voi kasvaa. Ehkä nämä syömäni myrkyt jotenkin toimivat, vaikkakaan eivät ihan tarpeeksi.

Yläkerrassa tömisee ja se raivostuttaa. Miksei ne opi kävelemään hiljempaa? Ja naapurin tyttö räkii niin, että oksettaa. Tänään olisin voinut jäädä nukkumaan. Miksi paha olo ei jo päästä irti?

'cos ur worth it

Voihan ahdistus! Olen hiljalleen yrittänyt kasata viime syksyä, sitä hajanaista ja masennuksen sekaista, paperille: tekemättömät tehtävät, tentit ja oppimispäiväkirjat saavat kuristavat lonkerot kurkulle. On niin paljon helpompi vain väistää töitä, olla kuin ei olisikaan - mitä minä koulusta, kun ei sekään minusta!

Eikä se jää vain siihen.

Kaikki muistuttaa siitä, miten epäonnistuin. Olin ihan paska. En saanut itseä enää nousemaan sängystä, kun teki niin pahaa. Sitä halusi vain jäädä sinne, hävitä pois.

Ja toisaalta elin kulta-aikaa, jota on pirun vaikea saavuttaa takaisin: vain yksi valokuva taitaa olla todisteena siitä, miten olen joskus ollut... Hoikka? Laiha? Jotain muuta kuin nyt. En ehkä niin tasapainoinen, mutta taatusti kiloja köykäisempi. Kumpi sitten on saavuttamisen arvoista?

Kyllä mua silloinkin ahdisti, miten paljon läskiä ihmisruumis voi itseensä imeä.

Jottei varpaita palelisi.

Olen innostunut taas neulomisesta. Tehnyt villasukkaa toisen perään ja rakastunut monenkirjaviin lankoihin. Harmikseni sateenkaarenkirjava lanka (uusi, jonka juuri tilasin) aiheuttaa minulle ihottumaa ja haavoja käsiin. Siinä on vielä jäljellä lanoliinia, sitä villan allergisoivaa rasvaa. Mutta en välitä, se on niin kaunista ja neulominen niin parasta.

Syksy tulee ja ensimmäistä kertaa ikuisuuksiin en odota sitä. Huomaan haluavani kesän huolettomuuden ja ennen kaikkea lämmön tänne ikuisesti. Syksy tuo mukanaan kylmyyden ja vastuun. Opiskelut. Pelon taas siitä, että kaikki kaatuu niskaan - jälleen kerran. Kesä ei ole ollut helppo, mutta ainakin se on helpompi kuin syksy tai talvi. Mutta toisaalta rakastan syksyn värejä ja kirpeitä aamuja. Tuulta ja mustia iltoja, kun sade piiskaa asfalttia. Sitä, että voi rauhassa käpertyä rakkaimman kainaloon eikä kukaan kysele syytä. Voi polttaa kynttilöitä. Käyttää kumisaappaita ja pukeutua villapaitaan.

Lopuksi vielä tällainen, joka jostain tuli vastaan :)


Ideana on vastata kysymyksiin käyttämällä kirjahyllyssä olevien kirjojen nimiä.


1. Oletko mies vai nainen? Vapiseva nainen

2. Kuvaile itseäsi. Hiljaisuudella on ääni

3. Kuinka voit? Kiltteydestä kipeät

4. Kuvaile nykyistä asuinpaikkaasi. Surullinen kansanlaulu

5. Mihin haluaisit matkustaa? Tales from a sunburnt country

6. Kuvaile parasta ystävääsi. Kadonnut veli

7. Mikä on lempivärisi? Entten tentten

8. Millainen sää on nyt? Onnenpäivä!

9. Mikä on mielestäsi paras vuorokaudenaika? Iltahetken tarinoita

10. Jos elämäsi olisi tv-ohjelma, mikä sen nimi olisi? Lauluja särkyneille

11. Mitä elämä sinulle merkitsee? Taivaan mittakaava

12. Millainen parisuhteesi on? Kallisarvoinen helmi

13. Mitä pelkäät? Unohdettu armo

14. Päivän mietelause? Sisimpäni hiljaisuuteen

15. Minkä neuvon haluaisit antaa? Kivi paperi sakset

16. Miten haluaisit kuolla? Enkelin kosketus

17. Mottosi? Lupa syödä