Pieni, hyvä hetki.

Viikko on ollut täynnä ahdistusta, ei liioin hyviä hetkiä. Ihan liian täynnä. Olen ollut ja kulkenut kuin sumussa, välillä yrittänyt taikoa hymyä kasvoilleni (ystävien edessä). Kyllä kaikki on tosi hienosti, ihan varmasti on. Olen toki nauranutkin, mutta samaan aikaan tuntenut jotain... Tyhjyyttä? Yksinäisyyttä? Pahaa oloa? En löydä sanaa tai tunnetta, en tunnista sitä. Jotain negatiivista.

Lauantaina hyvä, kepeä olo valtasi minut hetkellisesti. Siinä halkoja hakatessa, kroppa väsyneenä monen tunnin rehkimisestä, minä hymyilin. Pieni häivähdys onnellisuutta.

Ja sitten se meni pois - vain yhdessä silmänräpäyksessä - yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Tulipa kylmää ja pimeää.

Ja matka jatkuu.

Tällainen yleispätevä katsaus tähän väliin, kun pyykkikone laulaa ja toinen laukku odottaa pakkaajaansa.

Vietimme juhannuksen mökkitunnelmissa. Se teki hyvää, vaikka kaipasinkin saunaa ja hiljaisuutta. Epilepsia tosin meinasi näyttää taivaanmerkit; se nyki pienesti ja reuhtoi ihan kunnolla, sai mut pysähtymään ja tuijottamaan tyhjyyteen. Arvelen syöneeni liian epäsäännöllisesti, sillä kohtaukset kulkevat melkein käsikkäin verensokerini kanssa. Tulimme eilen illalla ja nukahdin nopeasti. Ennen nukahtamista onnittelin itseäni onnistuneista ruokailuista. Hyvä tyttö, noin sitä pitää.

Tänään taas pakkaan laukkuni ja lähden pariksi päiväksi pois. Oikeastaan tuntuu ihan hyvältä olla vähän aikaa poissa, sillä tämän kaksiomme seinät alkavat tulla päivä päivältä lähemmäs toisiaan. Hajoan, jos en saa tekemistä. Kun tulen takaisin kotiin, on miehen vuoro taas pakata laukkunsa ja lähteä. Varsin parisuhteellista elämää.

Haavat tuntuvat parantuvan hyvin, vaikka kutina raastaakin hermoja. Särkylääkkeitä ei tarvitse enää niin paljoa ja punoituskin alkaa vähitellen laskea. Itse aparaattia en juurikaan edes huomaa enää, joten virran nostaminen kuukauden päästä tulee varmasti sujumaan myös ihan mukavasti.

Mieli on hyvä. Kohta olen kaukana tunnin matkan päässä kotoa.