Tyhjyys rakentaa majaa.

Suunnaton kaipuu, viiltävä kipu koko kehossa - liian usein olen taas tuntenut sen. Tekisi mieli huutaa ja hätistää se perkele pois minusta. Sanoisin sille, että olen jo aikuinen enkä tarvitse sitä, mutta se olisi valhetta. Kai olen niin kauan pakoillut taas, etten edes osaa enää valehdella. On saatava sanoa se ääneen. Kuitenkin kirottu "mutta" kietoutuu kiinni lauseisiin, ja minä kaipaan niin että sattuu. Yritän hokea itselleni, että näin on hyvä ja minä pärjään kyllä.

Elämässähän on nykyään värejäkin, katso nyt ympärillesi, sinä typerys! 

Mutta. Silti jotain puuttuu, on puuttunut aina. Enkä pääse karkuun tätä olotilaa, johon sekoittuu surua ja vihaa - ja paljon kaikkea, jolle en löydä edes sanoja.

Ota minut syliin. Pidä kiinni. Silitä ja keinuta. Palmikoi hiuksiani, pidä kädestä kiinni ja puhu sanoilla, jotka saavat tunnemyrskyni tyyntymään. Ole siinä. Lupaa, että olet! Vaikka minä yrittäisin karkuun, älä päästä irti, sillä en minä oikeasti paeta halua. 

Siihen ei pysty kuka tahansa, en edes minä itse, vaikka juuri minun olisikin opittava rauhoittamaan itseni. En vielä osaa. Voitko siis sen aikaa luvata olevasi siinä ja auttavasi minut tämän kaiken ylitse? Opetathan minulle, miten maailmasta selviää, vaikka sydämessä on sylin kokoinen aukko?

Maailman ihanin.

13.4.2012

Maailman ihanimmalle tytölle ja rakastetulle tyttärelle!

Kerro oma ainutlaatuinen tarinasi kuvin ja sanoin. Kirjoita se herkin ja totuudenmukaisin riimein - omalla ainutlaatuisella kielelläsi - omalla äänelläsi. Piirrä esiin elämäsi herkimmät ja salaisimmat säikeet - kauneimmat elämänlangat. Anna omien kättesi jäljen muoto niille asioille, joille ei ole olemassa sanoja. Tee todeksi oma herkkyytesi - vahvuutesi - rikas sisäinen maailmasi. Iloa katsoa toisin! Katso itseäsi aina rakastavasti ja hellästi. Löydä rakkaitten ihmistesi kasvoilta ne peilit, joista voit nähdä oman eheän ja moniulotteisen - rakastavan ja rakastetun nuoren naisen kuvasi!

Isän ja äidin kertoman pohjalta,
Miina Savolainen

Kun ei kestä sitä, mitä eniten kaipaa.

Istuuduin terapiasalin lattialle enkä ehdi sanoa sanaakaan - saati katsoa silmiin - kun terapeuttini katsoo huolestuneesti: Nyt ei oo kaikki hyvin. Sulla taitaa olla tosi paha olla. Hitto. Miksi se lukee mua kuin avointa kirjaa? Toisaalta se on kyllä lohduttavaakin; joku tietää oloni ja hyväksyy sen täysin. Nyökyttelen hiljaa, rullaan sinisen paitani hihansuita ja puren huultani niin, että sattuu; jotta edes joku tuntuisi pahemmalta kuin kielletty suru. Se suru, jota yritän epätoivoisesti pukea vihan vaatteisiin. Pyytelen anteeksi olemustani ja kaikkea, aikaa, jota vien hänen muutenkin ilmeisen täydestä kalenterista. Terapeuttini naurahtaa tuttavallisen lempeästi ja muistuttaa, mitä asiasta ollaan puhuttu jo monet, monet kerrat. Kaivanko sen sopimuspaperin taas esille?

Istun pienessä mytyssä, lihaksia tärisyttää silkasta jännittämisen voimasta ja hän kysyy ne taikasanat: saako sua silittää? Puistan päätäni, nyökkään ja puistan taas. Joo. Hän on istunut jo tovin vierelläni, siirtynyt vastapuolelta oikealle puolelleni. Nyt hän vaihtaa vasemmalle, tulee viereen kosketusetäisyydelle ja silittää, lähes kuiskaten puhelee lohdutusta. Olen juosta karkuun, mutta hyväksytyksi tulemisen jano on suurempi. Olen säälittävä, kaipaan kosketusta - juuri tuollaista silitystä - joka sulattaisi kylmettyneet kyyneleeni.

Kirjoitan sanoja, joita en ole uskaltanut osannut aiemmin kertoa. Ei saisi silittää. Sairaalassa kielsivät, ettei keho totu siihen. Hän ihmettelee, miksi en ole kertonut. En tiedä, se on ollut vähän vaikeaa. Kun en minä muutenkaan mitään hyvää ansaitse. Koko ajan hän pitää kättään jalallani tai olkapäälläni, rohkaisten ja kannatellen - ja kumoaa kaiken kirjoittamani vankoin perustein. Juuri silitystä sinä tarvitset, ihan vain silitystä ja läheisyyttä. Sitä, mitä vaille olet lapsena jäänyt. Ja minä kirjoitan isolle, valkoiselle paperille anteeksipyyntöjä.

Aika on lopussa. Vakuutan pärjääväni - niinhän minä aina teen - kun hän pitelee minusta kiinni ja kysyy, voiko minua päästää lähtemään. Et taida pärjätä. Mutta minä lähden. Irtaannun otteestaan kiemurrellen ja kiirehdin pois. Sillä mikään rakkaus ei voi kestää, mikään välittäminen ei voi olla todellista. Ei minua voi kukaan rakastaa. Hänkin vain suorittaa työtään. Helppoa kuin mikä.

Puen villatakin väärinpäin, laukun vetoketju jää auki ja työnnän ovea, vaikka jo kolme vuotta se on auennut vetämällä. Haluan pois. Haluan jäädä.

Kauniit silmät ja kadonneita kiloja.

Lauantai.
Istuudun hoitajan viereen ja kerron olevani yksinäinen. Hän hymyilee metsänvihreillä silmillään, laskee kirjansa pois ja alkaa keskustella kanssani. Arkipäiväisyyksiä, työasioita, koulujuttuja - ja mieliala-asioita. Puhe soljuu syömisiini, painoon ja peiliin, josta jo edellisessä kirjoituksessa kerroin. Hänen silmänsä ovat niin vilpittömän ymmärtäväiset, että kerron paljon asioita, joita ei ollut edes tarkoitus kertoa.

- Näyttäisitkö kätesi, olen nähnyt ne vain siteissä.
Ojennan käteni hänelle ja hän nostaa katseensa minuun:
- Haluatko sinä kuolla? Tiedäthän, että tämä on se suunta, mihin viilletään, kun sitä yritetään?
Painan katseeni käsiin ja mietin pienen hetken ennen kuin vastaan:
- Joo. Tai en. Välillä. Aika usein tulee sellainen olo, että haluaisi vain pois. Mutta itsemurha olisi niin itsekäs teko. Ehkä enemmän on sellainen tunne, ettei halua kuolla, mutta ei myöskään jaksa elää.

Puhe kääntyy taas painoon ja syömisiin. Kerron paastonneeni monta päivää, syöneeni vain nollakaloreita - kurkkua ja muuta - sekä laskevani kalorit jopa jokaisesta kahvimukillisesta. Hoitaja katsoo minua surusilmin ja pyytää mukaansa. Katsotaan, paljon sinä painat. Mörkö sisälläni hypähtää ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Hän antaa minun nähdä painon, jonka jälkeen parahdan hädissäni, että siitä pitää vähentää vaatteet! Hoitaja nyökkää ja toteaa, että niin pitää. Kysyy, paljonko olen laihtunut ja milloin minut on viimeksi punnittu.

-3kg

viikossa

Sunnuntai.

Lähdin lauantaina kotilomalle toivoen, että se menisi paremmin kuin edellinen. Syöksyin ensimmäisenä vaatekaapilleni, kuten viimeksikin; kahdet tavoitefarkut istuivat täydellisesti! Mikä onnellisuus valtasikaan minut! Mies katsoi vierestä, kun pyörin peilin edessä haltioissani ja sanoi, että en kyllä näytä yhtään hyvälle, kun aiemmin niin täydellinen ("muodokas"=läski) vartaloni oli tyystin kadonnut.

Parin tunnin kuluttua iski ahdistus. Hyörin ja pyörin, kunnes mies ehdotti, että ottaisin rauhoittavan. Siispä Diapamia pahimpaan hätään ennen luovuttamista ja loppuilta sujuikin pöpperöisissä tunnelmissa. En saanut unta, kuten tavallisesti, mutta heräsin aamuseitsemältä, kuten yleensäkin. Nyt olo on kohtalainen - ja aion selvitä tästäkin päivästä jotenkuten.

Puhuin illalla kuolemasta. Peloista. Ahdistuksesta. Äidistä. Lapsettomuudesta en halunnut edes yrittää. Mies katsoi jälleen pienentynyttä vartaloani ja pudisti päätään, pakotti syömään liikaa. Nyt oksettaa ja inhottaa, mahani on turpea ja olo vaikea. Aamulla vaaka näytti turvallisesti samaa kuin aiemminkin, joten huokaisin syvään ja hymyilin. 

Vielä muutama kilo.

Itsekeskeistä.

Kuinka monesta on kannettava huolta, kun itse istuu lukittujen ovien takana? Vanhemmista, siskosta, miehestä, ystävistä, naapureista, tv-tason päällä kuivuvasta Nukkumaijasta ja naapurin punatukkaisesta rouvasta? 

Eikö riittäisi vain, että saisi päästää irti?

Tarvitseeko todella pyytää anteeksi suutuspäissään lausuttuja sanoja, perua kerrottuja totuuksia ja lohduttaa nyyhkivää ihmistä puhelimen toisessa päässä, joka haluaa minut kotiin - ei tosin omaansa - juurinythetitässä. 

Kuka lohduttaisi Nyytiä? Kuka minua silittäisi ja sanoisi: ei hätää, se vie aikansa. Kun kaikki haluavat minut pois täältä heti. 

Mutta minä en uskalla. 

Äidinkaipuu.

Syömishäiriö loi ympärilleni kehän. Oma reviirini kasvoi, en sietänyt kenenkään kosketusta, vaikka kaipasin sitä enemmän kuin koskaan. Janosin halausta, syliä, lohdutusta. Ihmistä, joka pyristelyistäni huolimatta olisi ottanut minut avosylin vastaan ja antanut hengähtää kipujani. Äidistä ei ollut siihen, ei edes silloin, kun olin pieni tytöntyllerö. Hän toivoi poikaa ja joutui pettymään karvaasti saadessaan minut: oljenvaaleat hiukset, pitkät ripset ja metsänvihreät silmät. Olin kauan odotettu, mutta äidille väärää sukupuolta.

Siitä on vuosia, mutta muistan edelleen, miten vaikeaa oli istua lempeän naisen viereen ja nojata olkapäähänsä rukouksen ajaksi. Olin paniikissa, valmiina juoksemaan karkuun; koko kroppani jännittyi pelosta ja toisen läheisyydestä. Tuskin uskalsin hengittää. En ollut koskaan ollut kenenkään äitihahmon kainalossa, en tiennyt, miltä tuntuu, kun joku äidillisen hellästi silittää hiuksia ja antaa minun vain olla. Turvassa.

Kyllähän isä usein halasi, ja siskon kanssa rutistimme toisiamme lujasti tavatessamme. Se on niin erilaista. Tältäkö tuntui äiti-ihmisen rakkaus?

Opin kaipaamaan syliä. Äidillistä olkapäätä. Joskus itkin varovasti, kun hän luki rukousta ja silitti hiuksiani. Minussa heräsi valtava äidinkaipuu. Eikä se ole sammunut vieläkään. Mutta varaäiti on enää vain numero puhelimessani, johon en uskalla soittaa.