Kun ei kestä sitä, mitä eniten kaipaa.

Istuuduin terapiasalin lattialle enkä ehdi sanoa sanaakaan - saati katsoa silmiin - kun terapeuttini katsoo huolestuneesti: Nyt ei oo kaikki hyvin. Sulla taitaa olla tosi paha olla. Hitto. Miksi se lukee mua kuin avointa kirjaa? Toisaalta se on kyllä lohduttavaakin; joku tietää oloni ja hyväksyy sen täysin. Nyökyttelen hiljaa, rullaan sinisen paitani hihansuita ja puren huultani niin, että sattuu; jotta edes joku tuntuisi pahemmalta kuin kielletty suru. Se suru, jota yritän epätoivoisesti pukea vihan vaatteisiin. Pyytelen anteeksi olemustani ja kaikkea, aikaa, jota vien hänen muutenkin ilmeisen täydestä kalenterista. Terapeuttini naurahtaa tuttavallisen lempeästi ja muistuttaa, mitä asiasta ollaan puhuttu jo monet, monet kerrat. Kaivanko sen sopimuspaperin taas esille?

Istun pienessä mytyssä, lihaksia tärisyttää silkasta jännittämisen voimasta ja hän kysyy ne taikasanat: saako sua silittää? Puistan päätäni, nyökkään ja puistan taas. Joo. Hän on istunut jo tovin vierelläni, siirtynyt vastapuolelta oikealle puolelleni. Nyt hän vaihtaa vasemmalle, tulee viereen kosketusetäisyydelle ja silittää, lähes kuiskaten puhelee lohdutusta. Olen juosta karkuun, mutta hyväksytyksi tulemisen jano on suurempi. Olen säälittävä, kaipaan kosketusta - juuri tuollaista silitystä - joka sulattaisi kylmettyneet kyyneleeni.

Kirjoitan sanoja, joita en ole uskaltanut osannut aiemmin kertoa. Ei saisi silittää. Sairaalassa kielsivät, ettei keho totu siihen. Hän ihmettelee, miksi en ole kertonut. En tiedä, se on ollut vähän vaikeaa. Kun en minä muutenkaan mitään hyvää ansaitse. Koko ajan hän pitää kättään jalallani tai olkapäälläni, rohkaisten ja kannatellen - ja kumoaa kaiken kirjoittamani vankoin perustein. Juuri silitystä sinä tarvitset, ihan vain silitystä ja läheisyyttä. Sitä, mitä vaille olet lapsena jäänyt. Ja minä kirjoitan isolle, valkoiselle paperille anteeksipyyntöjä.

Aika on lopussa. Vakuutan pärjääväni - niinhän minä aina teen - kun hän pitelee minusta kiinni ja kysyy, voiko minua päästää lähtemään. Et taida pärjätä. Mutta minä lähden. Irtaannun otteestaan kiemurrellen ja kiirehdin pois. Sillä mikään rakkaus ei voi kestää, mikään välittäminen ei voi olla todellista. Ei minua voi kukaan rakastaa. Hänkin vain suorittaa työtään. Helppoa kuin mikä.

Puen villatakin väärinpäin, laukun vetoketju jää auki ja työnnän ovea, vaikka jo kolme vuotta se on auennut vetämällä. Haluan pois. Haluan jäädä.