26.8.2014

Ahdistuskouristus.



Päivät tuntuvat raskailta - raskaammilta kuin aikoihin. En jaksa valvoa, en jaksa nukkua. Makaan hiljaa lämpimän turvavilttini alla ja toivon, että päivät menisivät nopeammin. On väsyttävää valvoa aamukuudesta yhdeksään. Ehkä kymmeneen. Yhteentoista. Iltamyöhään kuitenkin, seuraavaa päivää odottaen.

Illalla mies pohtii vointiani; saan ahdistuskouristuskohtauksia ja olen hajota palasiksi hänen sylissään.

- Ottaisitko jonkun lääkkeen?
- Otin jo rauhoittavan, mutta ei ne auta näihin kouristuksiin.
- Pitäisikö sut viedä johonkin huomenna?

Hän katsoo rehellisen huolestuneena ja miettii eri vaihtoehtoja.

- Ei, en halua. Soitan sitten, jos näitä tulee paljon huomenna.
- Ootko varma?
- Joo. Ihan varma.

Aamulla mies vielä kysyy, pärjäänkö varmasti kotona. Vakuutan pärjääväni, vaikka pieni pelko kulkeekin selkärankaa pitkin. Pitäisi soittaa psykiatrille, mutta hän vain pistäisi minut osastolle. En tahdo.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti