Katso eteesi, kun kävelet

Lapsettomien lauantai.
Äitienpäivä.
Pieni kummipoika ja hänen pieni veljensä.
Ystävän kauniit sanat, liian syvälle osuneet.

Liikaa osumia kipeään kohtaan. Lisäksi valtava psyykkinen stressi, vaikkakin hyvin päättynyt. Tietous siitä, miten vähän minusta on täysipäiväiseen arkeen vieläkään - vaikka elämän pohjakosketuksesta on jo kolme vuotta.

Puren huuleni verille ja pidättelen itkua, olen tässä, silti jossain muualla - todellisuuden ja kaaosmaailman puolivälissä. Siinä tilassa, jossa ahdistus syö ajatukset ja silmät katsovat tyhjää. Näkevät kyllä lattian ja kynäpurkin, mutta eivät kuitenkaan yhtään mitään. Painan pääni käsien väliin ja yritän hengittää, vaikka jokainen hengenveto tuntuu siltä kuin nielisi monenkirjavia nastoja. Olen tässä, silti toisaalla.

Lähtemisestä ei tule mitään. Astun kohti ovea ja peräännyn, teen saman uudelleen. Kädet harovat hiuksia, jotten hakkaisi itseäni nyrkein tai lysähtäisi lattialle. Terapeutti kysyy, pärjäänkö minä. Katson ohitse ja kuiskaan, että on pakko. Päätän paeta, mutta jalat notkahtavat, kun keho säikähtää olkapäälle laskeutuvaa kättä. Kaikki minussa haluaa luovuttaa - hetkeksi sen tekeekin - kunnes häpeä käskee mennä. Olla ihmisiksi. Ryskytän ovenkahvaa ja kiroan, lopulta hän avaa sen minulle. Syöksyn ulos vauhkopäänä, pitää päästä pois, mutten tiedä suuntaa. Ulko-oven takana on vieras maailmaa ja lopullinen pysähdys tulee toiminnallisten kouristusten muodossa. Istun voimattomana puistonpenkille. Tärisevät kädet sytyttävät tupakan ja kohta toisen, kunnes robottivaihde saa kehon liikkumaan. Kotiin, kotiin, kotiin. Yksi pieni punainen pilleri, ehkä se jossain vaiheessa auttaa. Kotona käsi löytää terän, terä ihon. Veriviiru muistuttaa ajasta, jota en haluaisi ajatella.

Vihdoin lääketokkura voittaa kouristukset ja uni tuo yli kahdentoista tunnin mittaisen tiedottomuuden. Aamulla olo on sekava, hämmentynytkin. Miksi se auto ehti jarruttaa, vaikka syöksyin päin punaisia valoja? Miksi en sanonut, etten pärjää?

Kontrolli(ttomuus).

10.5.
Tekemisen flow. Se vei mukanaan, sai kirjoittamaan totuuksia paperille ja kohtaamaan sen suurimman surun. Kaikki tuntui liian vaivattomalta. Sitten yhtäkkiä tunteet ehtivät ymmärtää, keho sai viestin ja paniikki nosti päätään. Ei näin, ole hiljaa, niele surusi. 

Suljin oven täristen, ahdistus kuristi lonkeroidensa otetta. Talutin pyöräni puistoon ja romahdin maahan kouristusten voimasta. Toiminnalliset kohtaukset jyräsivät ylitseni, hetken kaikki oli vain sumeaa mössöä. Tupakka paloi liian nopeasti, sytytin uuden ja tumppasin sen. Pyörrytti, oksetti, kouristi. En uskaltanut liikkua, en kyennyt hengittämään. Halusin vain kuolla tai edes päästä pois siitä hetkestä, pois itsestäni. Pois pois pois.

Myöhemmin kotona makasin kippurassa lattialla. Puristin toisella kädellä turvaviltin reunaa ja toisella silittelin ruskeaa nukkamattoa. Kouristukset jatkuivat monta tuntia ja koko sen ajan vain makasin matolla toivoen kuolemaa. 

Kaipasin kontrollia - voi kuinka sitä kaipasinkaan! Salaista pientä vihkoani, suunnitelmallista syömättömyyttä, päässäni pyörivää kalorilaskuria, vaa'an pienenevää lukemaa. Ylisuuria vaatteita, luiden teräviä kulmia, kuoppaa vatsani kohdalla. Haluan sen takaisin. Se on minun turvani.

16.5.
Kontrolli. Kaipaan sitä edelleen, vaikka tiedän, ettei pitäisi. Seison vaatekaapin edessä ja kuuntelen Ruokapeikon huutoa. Läski, läski, läski! Laihduta, hyvä nainen, tee se nyt! Vihaan sen ääntä, vihaan koko peikkoa - ja silti ikävöin niitä aikoja, kun kaikki narut olivat käsissäni. Vai oliko sittenkään? Ehkä ei, mutta siltä se tuntui ainakin hetkellisesti. Juuri nyt se olisi enemmän kuin tarpeeksi.

Älä sano sitä.

Psykologi istuu neuvottomana vastapäätäni ja miettii. Hymähtelee, kuten yleensäkin pohtiessaan jotain kuumeisesti. Ja hän katselee, kun ahdistus kouristaa minussa yhä uudestaan, koko ajan voimakkaammin. Hän katselee edelleen ja luo ymmärtäväisen katseen, vaikkei ehkä oikein ymmärräkään. Onkohan se sittenkin hyväksyntää? Ehkä hän sanoisi: minä hyväksyn sinut, vaikka kehosi käykin yhä holtittomammaksi.

On kulunut neljäkymmentä pitkää minuuttia ja silmiäni painaa, koko olemukseni on väsyneempi kuin aikoihin. Kasaan kaikki jäljellä olevat voimani ja vakuutan pääseväni kotiin turvallisesti. En tiedä, uskonko siihen itsekään, mutta en halua osastolle. En päivystykseen. En minnekään muualle kuin kotiin. Hän seuraa minua odotustilaan, hiljaa kävelee takanani ja katsoo, että pääsen pois.


Seuraavana päivänä istun huoneessaan uudelleen ja sanon sen, mitä en edellisenä päivänä uskaltanut: kun ahdistus kouristaa minua, ota kädestäni kiinni. Silitä. Älä jätä yksin.

Hän kertoo olevansa pahoillaan edellisestä päivästä - omasta neuvottomuudestaan - mutta en pysty vastaanottamaan sitä. Huudan ja purskahdan holtittomaan itkuun joka kerta, kun hän pyytää anteeksi. Ja joka kerta se olen minä, joka pyytää anteeksi takaisin. Hän korottaa ääntään, on päättäväinen, pakottaa minut kuulemaan ne sanat:

Olen aidosti pahoillani.

Maailman ihanin.

13.4.2012

Maailman ihanimmalle tytölle ja rakastetulle tyttärelle!

Kerro oma ainutlaatuinen tarinasi kuvin ja sanoin. Kirjoita se herkin ja totuudenmukaisin riimein - omalla ainutlaatuisella kielelläsi - omalla äänelläsi. Piirrä esiin elämäsi herkimmät ja salaisimmat säikeet - kauneimmat elämänlangat. Anna omien kättesi jäljen muoto niille asioille, joille ei ole olemassa sanoja. Tee todeksi oma herkkyytesi - vahvuutesi - rikas sisäinen maailmasi. Iloa katsoa toisin! Katso itseäsi aina rakastavasti ja hellästi. Löydä rakkaitten ihmistesi kasvoilta ne peilit, joista voit nähdä oman eheän ja moniulotteisen - rakastavan ja rakastetun nuoren naisen kuvasi!

Isän ja äidin kertoman pohjalta,
Miina Savolainen

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

Ahdistuskouristus.

Päivät tuntuvat raskailta - raskaammilta kuin aikoihin. En jaksa valvoa, en jaksa nukkua. Makaan hiljaa lämpimän turvavilttini alla ja toivon, että päivät menisivät nopeammin. On väsyttävää valvoa aamukuudesta yhdeksään. Ehkä kymmeneen. Yhteentoista. Iltamyöhään kuitenkin, seuraavaa päivää odottaen.

Illalla mies pohtii vointiani; saan ahdistuskouristuskohtauksia ja olen hajota palasiksi hänen sylissään.

- Ottaisitko jonkun lääkkeen?
- Otin jo rauhoittavan, mutta ei ne auta näihin kouristuksiin.
- Pitäisikö sut viedä johonkin huomenna?

Hän katsoo rehellisen huolestuneena ja miettii eri vaihtoehtoja.

- Ei, en halua. Soitan sitten, jos näitä tulee paljon huomenna.
- Ootko varma?
- Joo. Ihan varma.

Aamulla mies vielä kysyy, pärjäänkö varmasti kotona. Vakuutan pärjääväni, vaikka pieni pelko kulkeekin selkärankaa pitkin. Pitäisi soittaa psykiatrille, mutta hän vain pistäisi minut osastolle. En tahdo.

Silitä minua!

Tunti ja vartti on mennyt kohtuullisen hyvin, ei liioin ahdistuneissa tunnelmissa. Sitten se iskee taas: toiminnallinen kohtaus. Istun maassa ja puristan itseäni pieneen sykkyrään, etteivät kouristukset pääsisi valloilleen. Taideterapeutti kysyy: saako silittää? Ja minä nyökyttelen kouristelevan vartaloni lomasta. Hän silittää ja puhuu rauhallisella äänellä, kunnes ahdistus antaa periksi ja lihakseni rentoutuvat. Kuiskaan hiljaa, että hän on kiltti ja hän kuiskaa saman minulle takaisin. En usko sitä - miten voisin?

Illalla jään pohtimaan, miten on mahdollista, että siedän silittämisen, sylissä pitämisen ja ympärilleni kietoutuvat käsivarret, kun kaikki koskettaminen on ollut aina niin vaikeaa. Miksi kuitenkin kättely tuntuu epämiellyttävältä? Miksi silmiin katsominen ahdistaa? Miksi kavahdan liian lähelle tulevaa ihmistä, mutta pystyn antautumaan toisen, turvallisen ihmisen, syliin - ja oikeastaan jopa kaipaan sitä? Pieni lapsi sisälläni huutaa usein: Silitä vielä! Älä lopeta! Pidä minua vielä hetki tässä, vaikka ahdistus menikin jo; minua pelottaa ja tässä on niin turvallista olla. (Mutta aikuinen minäni vaikenee visusti.)

Ehkä se on juuri se sisäinen lapseni, joka kaipaa heijaamista ja paijaamista, sitä, mitä ilman se on silloin aikanaan jäänyt. Että joku tarttuu kädestä ja leikkii pitkillä hiuksillani letittäen ja kiertäen. Kuiskailee lauseita, hymyilee ja hyväksyy. Eikö jokaisen meidän sisäinen lapsi kaipaa sitä aina joskus, vaikka ikää itsellä olisikin?

Miltä se tuntuu?

Maanantai. Saan taideterapiassa ahdistuskouristuksen. Olen juuri kertonut, kuinka silittäminen auttaa ja että ambulanssia ei suinkaan kannata soittaa. Kunnes. Jokin käynnistää sen taas; yritän puristaa kättäni ja pysyä taideterapeuttini hellävaraisessa otteessa. Rauhallinen puhe, luotettava syli ja tasainen silitys saavat kaiken loppumaan. Häpeilen ja kiittelen. Että nuo osaavatkin pelottaa.


Miltä ahdistus oikeastaan tuntuu? Entä miltä tuntuu masennus? Osaako joku teistä lukijoista vastata? Olen pyörittänyt noita kahta kysymystä mielessäni, mutta en ole keksinyt täydellisen sopivaa vastausta. Voiko sellaista edes löytyä?

Sinä olet masentunut - et edes keskivaikeasti, vaan vaikeasti masentunut.
Nuo sanat sattuivat ja helpottivat samanaikaisesti. Siksikö tunnen itseni näin väsyneeksi? Senkö vuoksi mikään ei tunnu miltään ja kuitenkin kaikki kaikelta? En osaa erotella tai tuntea tunteita, pahaa oloa on melkein mahdotonta sanottaa. On vaikea antaa itselle lupa olla väsynyt ja voimaton. Masentunut.

Meidän ensimmäinen tehtävämme on helpottaa ahdistusta.
Iloitsin, hämmennyin ja ehkä emminkin yhtäaikaa; miten se tehdään? Kuka kohtaukset ottaisi pois, kuka ahdistavan möykyn sisältäni? Siihen tarvitsisi kuulemma vain puhetta, puhetta ja puhetta. Pitäisi kertoa pois kaikki ne ahdistavat asiat, jotka sisintä piinaavat. Mutta minä en tiedä, mistä aloittaa. Ahdistus on niin epämääräinen sotku. Kuin useita lankakeriä sotkeentuneena yhteen, niin pahasti sekaisin, ettei osaa edes aloittaa selvittämistä.


Keskiviikko. Alkuyöstä kouristelen taas, se on toinen kerta tänä päivänä. Hoitaja vaihtuu ja vanhemmat silmät katselevat minua hellästi: saako silittää? Hänestä tuntuisi, että se voisi auttaa! Ja niin kuin minä olen sitä yrittänyt monelta pyytää! Ei kukaan halua silittää hikistä, kouristelevaa aikuista lasta. Sanon aikuinen lapsi, koska siltä se usein tuntuu. Ahdistuskohtauksessa muutun henkisesti lapseksi, vaikka aikuinen olenkin. Hellävaraisesti hän silittää minua ja puhelee, hymyilee lähes kuusikymppisen silmillään. Kouristukset loppuvat, silmäni alkavat painua kiinni väsymyksestä.

Avo-osasto.

Viimeinen ilta suljettujen ovien takana, psykoottisessa huolettomuudessa. Yksi tanssii minua vastaan eriparivillasukin, toinen potkii rautaovea kaikilla voimillaan, kolmas ei puhu - tuijottaa vain. Minä hukun massaan. Olen se hiljainen tyttö, joka kouristelee usein ja neuloo villasukkia ohuesta langasta. Selaa lehtiä, kiukuttelee ruokailuissa, istuu turvaviltin alla ja nukkuu nalle kainalossaan.

Kolme viikkoa on kiitänyt kuin siivillä - on ollut joitakin hyviä hetkiä ja paljon huonoja. En kuulemma näytä enää niin eloisalta, mutta lihavammalta taatusti. Äsken pakkasin laukkuni osin haikeana, osin helpottuneena. Jatkossa on oltava vahvempi tai lennän takaisin kuin leppäkeihäs; itsetuhoisuus on totaalisesti kiellettyä. Ja onhan se täälläkin, mutta ei siitä ole seurannut kuin yö eristyksessä ja pahansuopia katseita lääkäriltä.

Olen luovuttanut kaikki itsemurhaa varten säilytetyt lääkkeet ja päättänyt - montakin kertaa - tervehtyä. Huomenna olen avo-osastolla ja se on jo iso risteys tällä parantumisen tiellä.

Ahdistaa.

Minulla on jo kauan aikaa, monen monta vuotta, ollut takaportti Pahojen Päivien varalle: apteekinkassillinen lääkkeitä - sekä nykyiset, tietenkin - joilla päästä pois tästä maailmasta. Viime viikkoina olen joutunut myöntämään asian liian monelle minua hoitavalle taholle ja niin vain kävi, että kuljetin Hätävarapussini osaston uumeniin. Hävitettäväksi. Vahvoja kolmiolääkkeitä, joilla saisi mielensä hetkeksi pois tästä helvetistä. En kestänyt enää lääkärien määräyksiä, hoitajien pyyntöjä ja psykologin aitoja huolenkyyneleitä. Minä murruin.

Olen ollut kotilomalla eilisestä. Päivä meni hyvin, yö liian huonosti. Nyt istun keskellä olohuoneemme ruskeaa nukkamattoa ja mietin, mitä ihmettä teen jatkon suhteen. Minulla olisi lupa olla vielä huomiseen, mutta en tiedä pystynkö. Tuntui pahalta sanoa se äsken ääneen - ja etenkin kertoa miehelle - että minä en ehkä pysty. Petän hänet ja oman suorituskeskeisyyteni joutumalla myöntämään, ettäs nyt osasto olisi ehkä se oikea paikka. Vai olisiko?

Ahdistuskohtaukset kouristavat vartalon lisäksi sydäntä, joka on aivan rutussa jo valmiiksi, kun ajattelenkin, miten yksin mieheni kotona joutuu olemaan. On ollut jo melkein kuukauden. Ja minä itsekkäästi ajattelen vain sitä, missä minun on turvallisinta olla. Entäs hänen sitten? Miten paljon se sattuu, kun kerron, etten pysty olemaan kotona?

Lopuksi kuiskaan pienen salaisuuden: jätin kaksi purkkia vahvoja pillereitä piiloon varastojen kätköihin. En uskaltanut luopua ihan kaikesta.

Lukitut ovet.

Istun tekopyhästi kodinomaisella sängyllä, päiväpeiton vihreäkeltaraita tuo lähinnä mieleen oksennuksen. Kaapinovet lukittiin eilen, kun jälleen olin löytänyt jostain liian teräviä unikavereita. Toit tän kotoasi, eikö? Hoitaja huokaisee, kun nyökkään, ja työntää rivakoin liikkein kaikki irti lähtevät tavarat vaatekaapin perukoille: hammasharjan, kynät, hiusöljyn ja laturit. Kukan sentään jätti pöydälle pienen tutkimuksen jälkeen.

Päivystävä lääkäri arvioi tikkauksen tarvetta, mutta päätyy perhosteippiin. Saan osakseni toruja, kysymyksiä, huokauksia ja jokseenkin lempeitä katseita. En katsele silmiin, se sattuisi liikaa. Häpeillen katselen sairaalayöpaidan - sen vaaleantipunkeltaisen - lahkeita ja yritän olla huutamatta. Puhdistusaine sattuu, arpi on syvä - syvempi kuin edelliset. Joka kerta sanon sen: antakaa anteeksi, on vain niin paha olla. Ja yhä uudelleen anteeksipyyntöni torpataan; pyydä itseltäsi, älä hoitajilta.

- Hae lääkettä aiemmin.
En osaa.
- Pyydä apua, vaikka keskustelua.
En pysty.
- Yritä edes.
Mmmmh...

Saan reilusti rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta ei niistä ole mihinkään. Kouristusten ja neljännen rauhoittavan jälkeen nukahdan yöhoitajan valvoessa vieressä. Muutama tunti lihaksia painavaa unta ja olen hereillä taas. Aamuyön tunnit menevät kuunnellessa vuoroin kellon sekuntiviisaria ja lintujen alkavaa laulua. Ahdistaa taas.

**

Aamuhoitaja sanoo, että jutellaan jossain välissä. Mitä minä sillekin edes kertoisin? Että sattuu ihan helvetisti, vietän syntymäpäiviäni ranteet paketissa, lukittujen ovien takana? Että tarvitsisin jonkun vain pitämään kädestä kiinni? Että huolettaa, miten mies kotona jaksaa, onko mahdollista saada lapsia, voiko hullusta tulla tervettä koskaan? Että mua pelottaa?

Itku tulee puolentoista kahvikupillisen jälkeen. No, jotain positiivistakin: osaan itkeä jälleen (vaikka inhoankin sitä). Sääntään tyhjään huoneeseeni ja kuristan itkun kurkkuuni. Ei nyt. Ei helvetti nyt. Ei koskaan.

Hyvää syntymäpäivää, minä.

np: Stewie Wonder: Happy birthday