Psykologi istuu neuvottomana vastapäätäni ja miettii. Hymähtelee, kuten yleensäkin pohtiessaan jotain kuumeisesti. Ja hän katselee, kun ahdistus kouristaa minussa yhä uudestaan, koko ajan voimakkaammin. Hän katselee edelleen ja luo ymmärtäväisen katseen, vaikkei ehkä oikein ymmärräkään. Onkohan se sittenkin hyväksyntää? Ehkä hän sanoisi: minä hyväksyn sinut, vaikka kehosi käykin yhä holtittomammaksi.
On kulunut neljäkymmentä pitkää minuuttia ja silmiäni painaa, koko olemukseni on väsyneempi kuin aikoihin. Kasaan kaikki jäljellä olevat voimani ja vakuutan pääseväni kotiin turvallisesti. En tiedä, uskonko siihen itsekään, mutta en halua osastolle. En päivystykseen. En minnekään muualle kuin kotiin. Hän seuraa minua odotustilaan, hiljaa kävelee takanani ja katsoo, että pääsen pois.
Seuraavana päivänä istun huoneessaan uudelleen ja sanon sen, mitä en edellisenä päivänä uskaltanut: kun ahdistus kouristaa minua, ota kädestäni kiinni. Silitä. Älä jätä yksin.
Hän kertoo olevansa pahoillaan edellisestä päivästä - omasta neuvottomuudestaan - mutta en pysty vastaanottamaan sitä. Huudan ja purskahdan holtittomaan itkuun joka kerta, kun hän pyytää anteeksi. Ja joka kerta se olen minä, joka pyytää anteeksi takaisin. Hän korottaa ääntään, on päättäväinen, pakottaa minut kuulemaan ne sanat:
Olen aidosti pahoillani.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti