Sanattomuus.

Blogiblokki.

Ajatuksia olisi vaikka kuinka paljon, mutta en saa niitä järkevään muotoon. Mielessäni pyörii lukemattomia tarinoita, sillä pimeys antaa aikaa ajatella. En koe olevani masentunut, ahdistustakin on verrattain vähän, mutta jokin saa minut umpisolmuun. Ristiriitaisuus repii minua pala kerrallaan ja minun tekisi mieli kietoutua turvaan, missä se ikinä onkaan.

Olen opiskellut enemmän kuin oli edes tarkoitus. Olen tarkoituksella ahkeroinut sillä saralla, koska töitä en voi tehdä. Yritän tällä kertaa totella neurologin sanoja, jotta saisin epilepsiani hieman rauhoittumaan. Työtauko on kieltämättä auttanut, vaikka kohtauksia satelee silti lähes päivittäin.

Tahtoisin kertoa niistä syvistä pyörteistä, joiden vietävänä mieleni on, mutta en pysty. Ehkä tämä vielä helpottaa, toivon niin, sillä elän kirjaimista, jotka tanssivat paperilla tai ruudulla. Ne antavat minulle vapauden, rauhan ja hymyn.

Blogiblokki ja -tauko. Kuin heittäisi suolaa haavoihin! Minä palaan kyllä. Tulen takaisin heti, kun löydän sanani. Miten kauan siihen menee? En tiedä.

Ihan hyvää, kiitos. Entä sulle?

Olo on kamala. Inhoan tätä. Luon kasvoilleni tekohymyn ja nauran, kun toiset nauravat - tyhjästi ja valheellisesti. Toivon, että osaisin itkeä. Että osaisin kohdata itseni ja tunteeni; ei tarvitsi hiljaa mielessään kutoa tätä salaisuuksien verkkoa.

Kaikki on hyvin. Niin hemmetin hyvin.

Olen tahtonut paeta tai piiloutua.

Olen tuntenut avuttomuutta.

Olen palellut.

Olen ollut yksin ja halunnut itkeä.

Hymyillä ja nauraa kuin ennen.

Perjantai käynnisti hyvänmielen ajanjakson. Olen hymyillyt vapaammin ja puhunut niin, että ääneni on kuultu. Huonompina hetkinä olen hakenut lempeitä muistoja sydämen sopukoista.

Katson äidin laittautumista, ihaillen mittailen silmilläni jokaista meikkisiveltimen vetoa ja huulipunan tanssia hänen huulillaan. Hänellä on kampauspöytä, jossa on taittuvat peilit ja se notkuu meikkejä, koruja ja tuoksuja. Kaikkia aikuisten naisten hienouksia. Olemme menossa juhliin ja äiti kreppaa hiukseni, tarkasti joka suortuvan. Saan poskilleni huiskautuksen poskipunasiveltimestä, huulilleni huulirasvaa ja silmiini väritöntä ripsiväriä - sitä sellaista, jolla ripsiä hoidetaan. Olen ylpeä meikeistäni, hiuksistani ja mummolta saadusta röyhelömekosta. Olen oikea prinsessa!

Toisina päivinä olen nauranut niin kauan, että on alkanut jo itkettämään. Oikeasti nauranut, en vain hiljaa hymähtänyt, vaan antanut naurun tulla vatsanpohjasta asti. Olen elänyt! Minä! Ja se on tuntunut hyvälle.

Olen kuullut muuttuneeni, alkanut muistuttamaan sitä entistä, oikeaa minua. Kyllä minä vielä täältä ponnistan, katsokaa vain!

Niin se perjantai, josta kaikki sai alkunsa. Minusta taisi tulla ihan oikea opiskelija.

Kemiallista helpotusta.

Lääkärini on realisti ja palauttaa takaisin vallitsevaan todellisuuteen. Muista, että sinulla on vaikea epilepsia. Et ehkä jaksa opiskella. Kiellän kyyneleitä tulemasta, painan katseen käsiini ja mietin, mitä tuohon voisi vastata. Yritän kertoa, kuinka tuntuisi luovuttamiselta ja väärältä tyytyä vähempään - en minä voi! En minä saa! Minun on oltava parempi ja enemmän ja kykenevämpi ja kaikkea mahdollista. En halua laatia b-suunnitelmaa, en halua epäonnistua. En halua!

Entä jos et pääse sisälle kouluun? Tai entä jos et jaksa suorittaa opintoja loppuun asti? Mitä sinä sitten aiot? Katson häntä silmiin ja tekisi mieli sanoa, etten perkele tiedä, mutta hämmentynyt pikkutyttö sisältäni sopertaa tyhjiä vastauksia. Tiedän, ettei hän pahalla minua kehota ajattelemaan mahdollisuuksia, mutta silti se sattuu.

On vaan pakko onnistua. Pakko.

Hän ehdottaa jälleen lääkitystä, on tehnyt sitä jo kahden vuoden ajan, mutta aina olen kieltäytynyt. Se voisi auttaa ahdistukseesi, ihan oikeasti. Seuraavana aamuna pyöritän puolikasta pilleriä sormissani ja mietin, miksi tähän päädyttiin taas. Niin hyvin meni ilman lääkkeitäkin. Niin valheellisen hyvin, että tämä taisi olla ainut vaihtoehto tällä kertaa. Onnellisuuspilleri. Ahdistukseen. Ehkä se taisi jo olla korkea aika.

Liukuvärjättyä lankaa, harmaita ajatuksia.

Hiljaisuuteeni on syy, ihan totta. Olen kirjoittanut sanoja, pyyhkinyt pois ja sulkenut hermostuneena koneen. Olisi asiaa, mutten löydä sanoja, joilla kuiskaisin risteilevät tunteeni maailmalle.

Olen vertaillut itseäni toisiin, inhonnut kuvajaistani ja kroppaani enemmän kuin aikoihin (onko se edes mahdollista?), juossut portaita neljänteen ja kuudenteen kerrokseen ja takaisin. Ihastunut kauniiseen kaupunkiin, ikävöinyt kotiin ja toisaalta tuntenut sanoinkuvaamatonta vapautta. Ollut samanaikaisesti yksinäinen ja onnellinen. Kuunnellut musiikkia, jolla on merkitystä, unohtanut silmälasit kotiin ja tuijottanut silmäni kipeiksi tietokoneen ruutua. Olen ollut liian väsynyt edes ajattelemaan, miten vaikeaa yksin on nukahtaa. Opiskelu on ollut mahtavaa - olin kaivannut sitä niin paljon! Nyt siihen on mahdollisuus, se on todellista, ja kuitenkin pelkään; mitä jos minusta ei olekaan tähän?

Puiset sukkapuikot ovat pitäneet vaimeaa ääntä, kun liukuvärjätystä langasta on muotoutunut sukkia. Rentouttavaa. Enemmänkin.

Kuitenkin, vaikka kuinka pahalta välillä tuntuu, olen onnellisempi kuin pitkään aikaan. En ole vain ilmeetön kuori, joka särkyy pienimmästäkin hipaisusta. Sisimmässäni sirpaleet ehkä tuntuvat vielä, mutta kasvoni hymyilevät, jalkani kulkevat keveämmin ja säröistä huolimatta minä hymyilen. Hymyilen ja nauran.

Mutta miten olenkaan taas halunnut olla pieni! Vaan se on kielletty salaisuus. Shh.

Pienisuuri seikkailu.

Linja-autokuskin kädet vapisevat, kun hän hakee tupakkaa askistaan. Mentholia. Hän ajaa väärään laituriin, pakittaa ja korjaa itsensä oikeaan, eikä tiedä, mikä on vuoron pääteasema. Hänet vain hälytettiin ajoon, ei hän voi tietää.

Tunteeni ovat risteilleet tänään kuin pikaohjukset kaihosta iloon, vapaudesta yksinäisyyteen. Viimeisten työminuuttien ajan oli yritettävä hallita itseään, vaikka vaikeaa se oli, ja tuntia myöhemmin jo istuin hiostavassa linja-autossa ihmetellen, mitä kaikkea unohdin ottaa mukaan. Surettiko mennyt vai pelottiko tuleva? En tiedä, mutta epämääräinen ahdistus viipyili kurkussa luvattoman kauan.

Kun renkaat olivat jo kaukana kotoa, huomasin hymyileväni - tästä tulisi hyvä seikkailu.

Kaikki paranee ehkä jo huomenna.

Puhun miehelle, kuinka pelkään epäonnistuvani. Että asetan jo alkuunsa riman liian korkealle ja rysähdän todellisuuteen ennemmin kuin pian. Hän on realisti, ei oikein ymmärrä ahdistuksen voimaa - sanoo, kuinka kaikki on vain harjoittelun puutetta. Ahdistus, paniikki, itku ja muu. Lukemattomuutta. Olen menettää hermoni, mutta itsehillintää on vielä himpun tallella - kunnes tulevat kyyneleet. Surkea paska kamala oksettava onneton osaamaton minä. Pelkään, etten selviä tälläkään kertaa. Niin tai näin, aina väärinpäin.

Oikeastaan en tullut uudelleenkelaamaan kouluahdistustani, vaan miettimään unelmia ja haaveilua. Olin joskus haaveilija, joka rakensi pilvilinnoja uudelleen ja uudelleen. Oli paljon, mitä kohti katsoa ja ponnistaa - vaan mitä sitten tapahtui? Unelmani muuttivat muotoaan. Haaveeni värit muuttuivat mustavalkoisiksi, suttaisiksi ja rumiksi. Halusin olla pienin ja näkymättömin, samaan aikaan hävitä ja tulla nähdyksi. Masennus mursi haavelinnani seinät, niitä ei enää ollut; jäljelle jäi vain harmaata sotatannerta, jossa mieleni etsi piilopaikkaa. Kielsin unelmat, unelmoinnin, kaiken siihen liittyvän.

Viime keväänä tein taideterapiamaalauksen tulevaisuudesta. Keltaista, fuksiaa ja hahmo, joka katsoo eteenpäin. Ahdistuin, mutta se oli minulle tulevaisuutta: mies, lapset, ammatti, onnellisuus. En ehkä täysin uskonut tekemääni, varsinkaan kirjoittamaani, mutta siinä se nyt oli edessäni. Unelma tulevasta ensimmäistä kertaa moneen vuoteen, kokonaisena haaveena ja ajatuksena, joka vihdoin oli tehty todelliseksi. Se oli varmasti merkittävä askel, mutta jälleen mietin, onko mitään järkeä unelmoida? Ja ei, järkeä siinä ei ehkä ole, mutta kyllähän se ihan hyvää tekisi. Todella. Kuva palaa silmiini unelmista puhuessani, mutta myös ahdistuksen hetkinä, jolloin kaikki se kaunis keltainen tuntuu ihan liian värikkäältä. Ihan liian kauniilta.

Onko teillä unelmia ja haaveita?

Piirrät ihollesi kivullesi kasvot
Teräksellä kirjoitat nimen vihallesi
Kylpyhuoneessasi, yöllä puoli kaksi
Kun kaikki muut jo nukkuvat on sinun hetkesi

Olla vallassa, olla olemassa
Lamppu katossa on hetken valoisampi
Olet vallassa, olet olemassa
Kipu rinnassa on hetken selkeämpi
Ja olet elossa
Ja olet elossa

Peset itsesi, lakanoihin vaivut
Tästä ei sitten hiiskuta, tää on sun asiasi
Puhtaampi olosi, mieli toiveikkaampi
Oot hetken hetkessä kiinni siis on sinun aikasi

Takaa ikkunan loistaa valoa
Nuku rauhassa
Kaikki paranee ehkä jo huomenna
Älä nuku pelossa

Happoradio: 01:30 (elossa)

Don't you worry child.

Olen viime päivinä pohtinut tätä tilannetta ihan tosissani. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin.

Mitä jos olisinkin päässyt opiskelemaan? Se olisi ollut isoakin isompi muutos elämässäni: muutto toiselle paikkakunnalle, asuminen ja oleminen taas ainakin melkein yksin, kodin jättäminen, miehen ja kaiken jättäminen kotikaupunkiin. Yksin! Salakavalan sairas minäni jo ehti maalailla ihannekuvia siitä, miten elämäni on koulua ja urheilua, kun mihinkään ei kannattaisi sitoutua kiinni vain vuoden takia. Miten paljon olisinkaan ehtinyt tuon vuoden aikana tehdä hallaa itselleni? Todennäköisesti olisin jättänyt syömiset, sillä eihän minulla olisi rahaa siihen. Just. Ehkä olisin juossut kuin mielipuolinen ja panostanut kouluun, itkenyt vitosta pienempiä arvosanoja ja vannonut kurinalaisuutta. Olisinko ollut valmis vielä? Epäilen. Vaikka sattuukin, etten päässyt vielä unelmaani kohti, voin myös olla pikkuisen onnellinen, sillä nyt on vuosi aikaa parannella vielä näitä ruoskaniskuja.

Täältä noustaan!

Ei nimeä listalla.

Epäonnistuminen - sattumankauppaa vai oma vikani? Miksi tavoittelisin taivaita, kun voisin samantien myöntää, ettei minusta ole tämän enempään? Miksi ikinä luulin onnistuvani? Miksi miksi miksi?

Löysin unelman, jota kohdin ponnistin onnellisena siitä, että vihdoin elämä tuntui arvokkaalta. Eräs kysyi, missä näen itseni viiden vuoden päästä ja kerroin silmät loistaen, mitä halusin. Alkuun ahdistuin haaveilusta, mutta aloin hiljalleen uskomaan siihen, että minäkin voisin onnistua. Aloin tottua unelmien rakentamiseen; ei ehkä sittenkään ole vaarallista antaa itselleen lupaa uskoa parempaan huomiseen.

Ja hitot. Nyt istun ruskealla sohvallamme, kuuntelen sadetta ja itken enemmän kuin vuosikausiin. Olisi pitänyt luovuttaa jo ajat sitten. Miksi suotta rakensin pilvilinnoja, kun eihän ne koskaan kestä. Ei koskaan. Tiedän olevani pessimisti pahimmasta päästä ja vaivun suruihini ehkä liiankin syvälle. Mutta minuun sattuu.

Unelmat. En halua uskoa niihin enää. En aio uskoa niihin enää.

Edit.
Yritän toistaa itselleni: ei mitään hätää. Uusia mahdollisuuksia tulee. Elämä jatkuu. Tämä ei määritä minua ihmisenä. Mutta uskonko siihen soopaan itsekään? Mustaa valkoisella todistaa ihan muuta. Hylätty. Epäonnistunut. Epäkelpo.

Mitä edes jännitän?

En ymmärrä, miksi jännitän. Olen ollut tässä tilanteessa useasti aiemminkin. Tiedän, mitä tulee tapahtumaan, voin kuvitella mittaavat katseet, ne tutkivat ja arvioivat silmäparit, ehkä jopa arvailla kysymykset. Tiedän, että paperille pitää pohtia järkeviä ja ryhmässä ei saa puhua liikaa. Psykologiset testit mittaavat nekin jotain olennaista, luulen - viimeksi innovatiivisuus oli vahvin puoleni.

Pelkään, että olen liian kipeä ja nuutunut. Että ääntä ei lähde ja yskin. Toisaalta... Mitä väliä? Eihän siellä minun ulkonäköäni tai flunssaani arvioida.

Tuijotan hiljaa sinistä paperia, jossa kysytään vahvimpia puoliani, heikkouksiani ja toiveitani. Mikä on ollut haastavin tilanne elämässäni? En varmasti kerro totuutta! Epilepsia ja sen hyväksyminen, sovitaan niin. Edessänne en ole koskaan ollut masentunut tai syömishäiriöinen, en yhtään ahdistunut tai pelokas. Olen hieman arka vain, mutta siitäkin huolimatta reipas ja säteilevä. Pitää kaivaa esiin se työminä, joka on oman itseni täydellinen vastakohta - oikea ihanneminä, sitä se on.

Leikin ajatuksella, että pääsen haluamaani kouluun. Edessä olisi muutto uudelle paikkakunnalle. Yksin. Vuodeksi nyt ainakin, jos sitten pääsisin takaisin kotiin siirrolla. Mitä minä sielläkin tekisin? Asuisin kimppakämpässä APUA!, elämäni olisi opiskelua ja lenkkeilyä, puheluita kotiin miehelle. Ei kuulosta mitenkään ihanteelliselta, mutta haluaisin toteuttaa unelmani. Nyt, kun minulla sellainen on - ja ennen kaikkea uskallan antaa itseni edes vähän unelmoida.

On niin vaikea haaveilla elämää eteenpäin, edes muutamaa viikkoa pidemmälle. Taideterapeutti kysyi minulta, josko katsottaisiin vähän tulevaisuuteen, edes parin viikon päähän. Puistan päätäni säikähtäneenä, jolloin hän katsoo minuun kulmiaan kohottaen ja puistaa päätään samaan tapaan: "Ai ei? Se on ihan ok."

Nyt yritän kuitenkin tsempata itseäni tuleviin pääsykokeisiin. Jännittää, vaikkei ole edes mitään syytä. Tai ehkä eniten pohdin sitä, että mitä jos en pääsekään opiskelemaan. Mutta nyt täytyy yrittää vain unohtaa nuo ajatukset, jotta pystyisin keskittymään olennaiseen.

Tyhjän paperin päivä.

Istuin eilen monta pitkää tuntia kirjastossa ja opiskelin. Yritin edistyä tehtävässä, joka olisi pitänyt jo palauttaa. Saamattomuuteni on jo raivostuttavaa. Lähdekirjoja selatessani osui silmiini jotain, mitä jäin pohtimaan: "Voidaksemme itkeä, tarvitsemme turvallisuuden tunnetta, tunnetta, että ympäristö hyväksyy tuskamme." (Gun Aremyr 1992) Kirja on vanha ja katselinkin sitä lähinnä mielenkiinnosta, miten dementoituvien potilaiden hoito(suositukset) ovat muuttuneet ajan saatossa. Nuo sanat osuivat ehkä enemmän omaan elämääni ja siihen kysymykseen, mikä on kipeääkin kipeämpi: miksi en osaa itkeä? Peruskauraahan tuo oikeasti on, mutta joskus sitä tarvitsee toisen ihmisen osoittamaan silmiensä edessä olevaa asiaa ja nimeämäään sen, kun itse ei kertakaikkisesti osaa, vaikka sisimmässään tietäisikin vastauksen.

Taideterapiassa oli eilen tyhjän paperin päivän. Terapeutti kiitti työskentelystä ja oli innoissaan. Mietin, miksi hitossa? Itse olin enemmän kuin pettynyt itseeni, kun en saanut kuvaa aikaiseksi;  aloittaessa hiili tuntui vieraalta kädessä, iso paperi sai aikaan paniikkireaktion ja kätteni jälki oli rumaa. Sanoin ensin, etten osannut tehdä mitään, johon terapeuttini korjasi, että osasinhan minä tehdä vaikka mitä. Ai osasin? Vaikka jäljelle jäi kolme paperia, joista isoimmalla oli vain pari sotkuista hiiliviivaa ja sanat "kuiskaa" ja "ihmetellä", pienemmällä ei mitään ja pienin oli taiteltu neliöksi? Työskentely oli kuulemma mennyt tosi hyvin. Oikeestiko? Lopuksi - tai oikeastaan koko ajan - puhuttiin tunnetiloista, tunnusteltiin taas, miltä kehossa tuntuu. Ihan sekasotkua, ajattelin. Olen huono nimeämään tunteitani, tunnelmiani. Tärkeimpiä kysymyksiä jäin pohtimaan: mitä minä juuri nyt tarvitsen? Miltä kehossa tuntuu? Mitä tapahtuu juuri ennen ahdistusta?

Ai niin. Ruokapeikko on taas alkanut puhallella pilliin ja odottaa, että tanssin sen tahtomalla tavalla. Ostin pienen mustan vihkon ja kirjoitin siihen tavoitteeni. Nykypainoa en uskaltanut vielä mennä katsomaan. (Se on liikaa.) Sitten kirjoitin siihen: banaani, kahvi+maito, ruisleipä... Illalla meinasi itku päästä, kun huomasin, miten paljon olin syönyt.

Tänään syön varmasti vähemmän.

Ostetaan tukullinen motivaatiota!

Viimeinen työpäivä taas aikoihin. Apua, en kestä! Pitäisi alkaa olla oikeasti ahkera ja tarttua koulukirjoihin. Mutta kun motivaatio on täysi nolla. Kiitos nam. (Yäk?)

Lunta tupaan ja laskemaan!

Aamulla se kerrottiin radiossa: ensi viikolla painuu mittari pakkaselle ja tulee lumi maahan. Odotettu ja kauhisteltu uutinen, jonka kuulemista olisin mielelläni lykännyt vielä parilla viikolla. Onhan ensilumi aina kaunis kaikessa loskaisuudessaan (muista kumpparit!), mutta rajansa kaikella. Niillä jouluvaloilla ja taatelikakkureseptien vaihteluilla, mitä mummot ja mammat jo hyysää enemmän kuin innoissaan. Joku raja! Toki lumi tuo valoa, mutta loistaako se loskakin?

Hyvä on, myönnän; haukuin taannoin naapuritalon asukkaan, joka oli laittanut jo lokakuun puolessa välissä jouluvalot ikkunaan, mutta innostuin itse askartelemaan joulukortteja paetessani tenttikirjatodellisuutta. Pata kattilaa soimaa jne.

Tänään piilossa olleet tunteeni taas päättivät näyttäytyä varsin epäsopivalla hetkellä, kun olin palauttamassa tenttiä ja odottamassa siitä tuomiota. Keskustelu kehnosta matikkapäästäni ja siitä, miten menen aina ihan lukkoon tenttitilaisuudessa, kirvoitti itkun kurkkuun, mutta sain onneksi nieltyä sen. Opettajaan se tosin taisi tehota, koska sain säälipisteitä. Läpi ei menneet, saakelin laskut. Oon kyllä maailman huonoin tämän matemaattisen taitavuuden taitamattomuuden saralla.

Nyt valmistaudun henkisesti odottamaan lunta. Aloitan laskemisen jako- ja kertolaskuista, jospa sitten talven mittaan jotain muuta. Iiiiinhoan matikkaa!

Arjen pakoilua.

Pakenen arjen askareita. Ja pimeää. Marraskuu ahdistaa, vaikka syksyihminen olenkin. Tämä ei enää kata mielestäni syksyä parhaimmillaan, kun on koko ajan pimeää ja nyt jo kylmääkin. Voiko tästä enää kauaa nauttia?

Ja juu. Tenttikirjoja on kaksin kappalein vieressä, mutta eih! Yritän vain pakoilla niitä, ettei huominen koskaan tulisi ja iskisi karusti päin kasvoja. On varmasti mukava tavata muut ihmiset ryhmätentissä, kun osaan vain näpertää villapaitani hihansuita ja sopertaa noenoovarmakylläsiitäkään... Argh. Paluu koululle ahdistaa. Ja se saa mun sydämen läpättämään entistä lujemmin, mitä lähemmäs huomista mennään. Rakennus, opettajat, opiskelijat, vastuu, innokkuus innottomuus, se koko kaupunki. Voi kunpa huomista ei tulisi lainkaan!

Positiivistakin on tapahtunut! Eräänä tavallisen tylsänä päivänä olin rohkea ja katsoin epilepsiaani silmästä silmään ilmoittautumalla Epilepsialiiton ja OK:n yhteistyössä järjestämään taideterapiaryhmään, joka alkaa joskus ensi vuoden puolella. Se on just mulle sopiva tapa käsitellä näitä aivoasioita, ja ehkä saada vähän vertaistukeakin. Positiivista oli myös se, että ryhmä kokoontuu vain viisi kertaa, joten ei tarvinnut sitoutua mihinkään älypitkään projektiin mukaan. (Ehtii käydä töissä ja koulussa, just...) Nyt vain toivon sydämestäni, että ryhmä saadaan kasaan.

Hiljaiseloa, mutta syystä.

Olen ihan jumissa. Siis kaikin puolin. Huomaan tämän tästä uppoutuvani ajatuksiini (tai kelaamaan tyhjää) - ja vartin päästä tajuan, että puristan nyrkkiä niin kovaa kiinni, että kynnet pistelee kämmeniin. En ole mitenkään rento, vaikka sitä ihan tietoisesti yritän: venytellä, oikaista ryhtiä, hengittää syvään... Ah, nämä ylikierrokset <3

Olen yrittänyt selvitellä kouluasioita ja satoja muita. Olo on aika vetämätön, mutta alkuun on päästy! Ehkä tekemättömien asioiden kasa vielä joskus pienenee. Hope so. Yritän ens vuoden alkuun mennessä saada tehtäviä vähäsen tehtyä, joten loppuvuosi voi olla aika inhottava, huoh.

Paint yourself a picture of what you wish you looked like

Toi on ihana biisi. Ihana!

Olen helpottunut vapaapäivistä, mitä minulla on nyt muutama. Jatkuva tsemppihenki töissä ja itsensä vihaaminen kotona on niin rikkovaa, että oireet alkavat muuttua jo fyysisiksi. Rintakehääni sattui jokainen henkäys ja migreeni muistutti jälleen olemassaolostaan. Inhoan sitä.

Haluaisin edistyä myös kouluasioissa, mutta itsekurini on yhtä heikko kuin syömättömyyden suhteen. En tiedä, mistä aloittaisin - tai oikeastaan jatkaisin, kun keskeneräisiä töitä on niin paljon. Ja tenttejä, joita pitäisi tehdä. Siirrän ja siirrän niitä, ja kiroan Opintotukilautakuntaa, joka kyselee perään, miksi opinnot edistyvät niin hitaasti. No siksi perkele!

Kun nyt vaan jaksais. Mut yhdestä asiasta mä kyllä tykkään: syksystä. Jopa tästä sateisesta lokakuusta.

Huurretta lasissa.

Tänään pakotan tseni opiskelemaan. Tänään on pakko olla edes himpun verran ahkera. Tänään on pakko jaksaa vähän tylsiäkin juttuja. Pakko! Pakko!

Parvekelasit on ihanan syksyisesti huurussa ja mä voisin vain tuijotella niitä. Ei kiinnostais nyt lääkkeisiin syventyminen, kun voisin vaan ihmetellä aurinkoakin. Ja juoda vähän kahvia, että virkistyisin. Migreenilääkkeen vähentäminen on tuonut tullessaan aamupöhnän ja horroksen. Tai nukkumattomat yöt. Ehkä molempia, kun toinen on selkeä syysuhde toiseen.

 Nyt minä menen ja opiskelen edes yhden tunnin ajan. Ehkä.

Kivireki. (vai läskireki?)

Käynti epilepsialääkärillä. Ajattelin olla rohkea, kuten aina ajattelen, mutta sairaanhoitajan eteen istuuduttuani kaikki pelko ja murhe sisältäni vain pääsi ulos, vaikka kuinka yritin pidätellä. Lääkärin vastaanotolla sainkin jo pyyhkiä kyyneleitä. Romahdin täysin, mikä varmasti johtuu myös eilisestä isä-tytär-keskustelusta, mutta hyvin paljolti kyllä epilepsian aiheuttamasta raskaasta pelosta ja häpeästä. Lääkäri ohjeisti lämpimästi, mutta tyyliinsä päättäväiseen sävyyn: "Kohtauspelko on vain kohdattava. Mene eteenpäin ja tee asioita, vaikka pelottaa." Päätimme yhdessä, että ensi vuonna haen Epilepsialiiton kurssille, jossa pääsisin juttelemaan vertaisten kanssa ym.; se on varmaan paras konkreettinen apu ahdistukseeni.

Tuntuu kuin kantaisi selässään kymmeniä kiloja kiviä. Olen todella uupunut. Täytyisi yrittää opiskella ja jaksaa vähän tsempata, mutta en löydä mistään innostusta ja halua, en edes kiinnostuksesta alaa kohtaan. Syytän ja sätin vain itseäni, kun en muutakaan osaa. Kaikki tuntuu ihan turhalta. Eipäs kun minä oon ihan turha.

Lisäksi inhoan tällaisia päiviä, kun sortuu, paljastaa itsestään jotain, on pehmeä, ihanmitävaan. Peili kannattaa kiertää nyt kaukaa, nimittäin vitsit miten armoton sitä voikaan itselle olla! Tai saa olla, koska ei ole mitään syytä olla olematta. Lihavuus paistaa musta kilometrien päähän. Kontrollin puutteen kyllä huomaa. Mutta mihin se itsekuri sitten on mennyt? Varmaan kiskalle ostamaan jäätelöä tai mäkin autokaistalta juustoaterian, jota mussuttaa onnellisena pienen hetken. Niin kuin minä äsken. Kunnes tajusin, että helkkari ne kaikki kalorit, rasva, läski... Hitot. Meni jo. Laihdutetaan huomenna.

Mä inhoon itteeni. Yök.

'cos ur worth it

Voihan ahdistus! Olen hiljalleen yrittänyt kasata viime syksyä, sitä hajanaista ja masennuksen sekaista, paperille: tekemättömät tehtävät, tentit ja oppimispäiväkirjat saavat kuristavat lonkerot kurkulle. On niin paljon helpompi vain väistää töitä, olla kuin ei olisikaan - mitä minä koulusta, kun ei sekään minusta!

Eikä se jää vain siihen.

Kaikki muistuttaa siitä, miten epäonnistuin. Olin ihan paska. En saanut itseä enää nousemaan sängystä, kun teki niin pahaa. Sitä halusi vain jäädä sinne, hävitä pois.

Ja toisaalta elin kulta-aikaa, jota on pirun vaikea saavuttaa takaisin: vain yksi valokuva taitaa olla todisteena siitä, miten olen joskus ollut... Hoikka? Laiha? Jotain muuta kuin nyt. En ehkä niin tasapainoinen, mutta taatusti kiloja köykäisempi. Kumpi sitten on saavuttamisen arvoista?

Kyllä mua silloinkin ahdisti, miten paljon läskiä ihmisruumis voi itseensä imeä.