Entä jos et pääse sisälle kouluun? Tai entä jos et jaksa suorittaa opintoja loppuun asti? Mitä sinä sitten aiot? Katson häntä silmiin ja tekisi mieli sanoa, etten perkele tiedä, mutta hämmentynyt pikkutyttö sisältäni sopertaa tyhjiä vastauksia. Tiedän, ettei hän pahalla minua kehota ajattelemaan mahdollisuuksia, mutta silti se sattuu.
On vaan pakko onnistua. Pakko.
Hän ehdottaa jälleen lääkitystä, on tehnyt sitä jo kahden vuoden ajan, mutta aina olen kieltäytynyt. Se voisi auttaa ahdistukseesi, ihan oikeasti. Seuraavana aamuna pyöritän puolikasta pilleriä sormissani ja mietin, miksi tähän päädyttiin taas. Niin hyvin meni ilman lääkkeitäkin. Niin valheellisen hyvin, että tämä taisi olla ainut vaihtoehto tällä kertaa. Onnellisuuspilleri. Ahdistukseen. Ehkä se taisi jo olla korkea aika.
Voi sinuu! Tiedän niin hyvin tuon ristiriidan. Kuinka irvokkaalta tuntuu ajatus tunteiden hillitsemisestä lääkkeiden avulla.. Mutta mitä jos aivoissa on vain sellainen vika, että se aiheuttaa ahdistusta? Jos lääke sitä lievittää ja auttaa jaksamaan paremmin niin kyllä se silloin on sen arvoista.
VastaaPoistaSuoritetut opinnot eivät määritä ihmisarvoasi, pääasia että voit hyvin. Iso voimahali sinne <3
Kiitos <3 Olen todella yrittänyt kääntää ajatustani niin, että minä en ole yhtä kuin korkeakouluasteen tutkinto. Maisteri. Että vähempikin voisi olla ihan ok. Mutta! Se on niin hankalaa. Ja ne lääkkeet. Nyt vaan taisi olla se aika. Totesinkin myöhemmin, että tämä olisi pitänyt tehdä jo ajat sitten; olisi parantuminen lähtenyt varmaan nopeammin käyntiin. Tosin vieläkään ei ole myöhäistä, vaikka pahalta tuntuukin.
PoistaIhmisarvo ei ole ollenkaan kiinni tutkintotodistuksista tai työpaikoista, vaikka yhteiskunta ja media sitä kuinka tyrkyttääkin. Eikä siinä ole mitään pahaa, jos joskus vain tarvitsee lääkitystä, mihin tahansa, että olo helpottaa. Voimia!
VastaaPoistaVoi kiitos sanoistasi! <3 Tuon asian sisäistäminen itselle on vielä vähän vaiheessa, mutta kyllä minä vielä. Joskus.
Poista