”Oli liian kaunis ilma, se oli luonnotonta. Jotain täytyi tapahtua. Hän tiesi sen. Jonnekin taivaanrannan taakse kerääntyi tummaa ja kauheata – se sakeni, se lähestyi – nopeammin ja nopeammin…
- Eikä edes tiedä mitä se on, kuiskasi Vilijonkka itsekseen. Koko meri muuttuu mustaksi, se mumisee – auringonpaiste sammuu…
Hänen sydämensä alkoi jyskyttää ja selkää kylmi, hän käännähti kuin vihollinen olisi ollut hänen takanaan. Mutta meri kimmelsi siellä kuten ennenkin, auringonläikät tanssivat sen pohjassa veikeinä kahdeksikkoina, ja kesätuuli siveli lohduttavasti Vilijonkan kuonoa.
Mutta ei ole helppoa lohduttaa Vilijonkkaa, joka on pakokauhun vallassa tietämättä miksi…"
Ahdistus. Se tuli luokseni taas eilen, se tuli tänäänkin. Kuin kotona ja taideterapiassa olisi lupa ahdistua, sillä muualla en itseni anna mennä siihen tilaan. Pidän kontrollista kiinni viimeiseen asti. Mikä 'se tila' sitten on? Tiedäthän sen tunteen, kun on vaikea hengittää, sydämesi lyö aivan liian nopeasti, yrität epätoivoisesti piiloutua villapaitaasi ja etsit jotain, mihin kohdistaa katseesi, kun on liian vaikea katsoa toista silmiinkään. Se on halua paeta ja saada lohdutusta, sievästi samassa paketissa - mitä vain, joka veisi sisäisen kaaoksen pois. Mieli haluaisi huutaa, itkeä ja vaieta samanaikaisesti, mutta olet liian lamaantunut tekemään mitään. Olet siinä ja etsit epätoivoisesti auttajaa. Ihan mitä vain. Sitä kuitenkaan löytämättä.
Ahdistus on se epämääräinen paha olo, joka ei koputa tullessaan.
Tove Jansson 1994. Vilijonkka joka uskoi onnettomuuksiin.
Teoksessa Näkymätön lapsi ja muita kertomuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti