Kun pato murtui.

Hän sanoo taas, että olen yksi vaikeimmista. Etteivät hoidot todennäköisesti auta eikä tiettyjä tutkimuksia voida tehdä, koska riskit ovat liian suuret. Hän katsoo eri tavoin kuin kukaan lääkäri koskaan; silmissään samanaikaisesti päättäväisyys, lohdutus ja lämpö. Miksi kukaan katsoisi minua noin? Lapsihaaveet saavat isoja säröjä, kun hän laukoo totuuksia. Monet vaikeat tapaukset ovat suosiolla luopuneet ajatuksesta. Mutta minä en halua luovuttaa vielä. Polttavat kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Kukaan ei ehkä koskaan tule kutsumaan minua äidiksi - ei, en suostu siihen!

Myöhemmin putoan ajatusten mustaan aukkoon ja havahdun, kun kahvimuki kaatuu linjastolle. Jostain ilmestyy ystävällinen nainen, hakee uuden tarjottimen ja puhelee mukavia. Siivoaa jälkeni ja kaataa uutta kahvia mukiin. Kiitän, pyydän anteeksi, hymyilen ja itken taas. Miksi kukaan tekisi minulle noin?

*

Kadulla äiti kahden lapsen kanssa. Kaupassa useampi perhe. Netissä video epilepsiakohtauksen saaneesta äidistä. Suru puskee läpi, vaikka kuinka yritän lyödä vastaan. Kierin itsesäälin kuralammikossa, purskahdan taas lohduttomiin kyyneliin. En kestä, vaikka kestän kuitenkin. 

Tuulisia päiviä ja uusi tunne.

On mennyt ihan mukavasti, siksi tämä radiohiljaisuus.

Olen löytänyt uuden tunteen, ihan oikeasti tunnistanut ja tuntenut sen: hämmennyksen.
Olen jammannut ihailemani artistin keikalla.
Jännittänyt, koska kuviani oli esillä näyttelyssä.
Olen nauranut sydämeni kyllyydestä ja syönyt ilman paniikkia ravintolassa.
Kirjoittanut koulutehtäviä uudenlaisella tarmolla ja tehnyt vähän töitäkin.

Mutta sitten koitti eilinen.

Epilepsiani on hurjistunut, joten oli pakko aikaistaa neurologian kontrollia. Nopea käynti, koska heillä kiire, ja minua jäi vähän ärsyttämään, sillä enhän minä kiireessä osaa mitään selittää. Lääkäri määräsi vähentämään töitä ja miettimään jo hyvissä ajoin, millainen sairaanhoitaja haluan tulevaisuudessa olla; työtahdin pitäisi olla rauhallinen, ei saisi olla vastuussa suoranaisesti kenenkään hengestä, mielellään tehdä päivätyötä ja ottaa mahdollisimman kevyesti. Terveyskeskusta hän ehdotti, vastaanoton pitämistä. Minua puistatti, mutta nyökyttelin hiljaa. Itse epilepsian hoitoon tuli lääkenostoja, koska muuta ei voi nyt tehdä. Ei kertakaikkiaan mitään. Nieleskelin itkuani, koska en halunnut murtua hänen edessään - vaikka kyllä hän sen huomasi. Katsoi suoraan lävitseni, kuten aina. Nyt tuntuu, etten jaksa kantaa tätä kaikkea. Epilepsiaa, psyykkisen puolen pulmiani, itseäni. En edes muista, milloin olisin ollut näin surullinen.

Kaiken keskellä psykiatrin sanat puhelimen toisessa päässä toivat lohtua ja rohkaisua: "Olet sinä kyllä todella sitkeä, kun kaikesta huolimatta vain jaksat sinnitellä eteenpäin." Lopun kotimatkaa hymyilin surusilmistä huolimatta. Ehkä tästäkin vielä selvitään.

Ahdistaa vituttaa masentaa.

Tunnin hoitoneuvottelu, kaikki osapuolet tyytyväisiä minun kykyyni ottaa hoitoa vastaan. Jossain vaiheessa ajattelin, että hyvä, ne eivät puhu syömisistä mitään; voin huoletta aloittaa painonpudotuksen. Lapsettomuuskeskustelu luisuu aivan väärille raiteille ja paniikki kietoo minua kasaan. Tekisi mieli huutaa heille, että pitäisivät turpansa kiinni. Juosta pois. Mutta minä en huuda, en juokse. Kengätkään eivät ole jalassa, vaan lattialla tuolin alla. Siispä kiedon itseäni pieneen myttyyn ja rutistan stressipossua käsissäni. Olo on kamala. Hirveä. Aivan perseestä.

Terapiat ahdistavat. Terapiatauot ahdistavat vielä enemmän. Ja he kaikki kehuvat minua kilpaa kuin pientä lasta; hyvä tyttö, hienosti edistynyt, kiltti tyttö. Painukoot helvettiin jokaikinen!

Yksi kaksi kolme neljä.

Ahdistus seurasi koko sen kirotun päivän. Se oli mustan kahvin seassa, odotusaulan radiokanavassa, kiireisen lääkärin paperipinoissa ja lauseessa, joka teki särön betoniseen patoon: mitään ei ole tehtävissä. Se kulki askeleissani halki Asemakadun, irvisti minulle kahvion myyjän silmistä, suorastaan nautti ja nauroi, kun join makeaa lonkeroa vieraiden ihmisten ympäröimänä.

Uhmasin sitä ja join viiniä, yritin tanssia. Mutta. Kuulin, kuinka ihmiset ajattelivat, ettei tuo tyttö kuulu tänne. Kuulin sen aivan selkeästi. Näin sen heidän katseistaan. Tunsin sen luissani, vaikka ne peittyvätkin paksun rasvakerroksen alle.

Kello ei ollut edes yhtätoista, mutta lähdin, etten aiheuttaisi enempää hämmennystä. Välttelin katsetta, etten itkisi, valehtelin ja pakenin. Ulko-ovi sulkeutui ja ehdin ottaa muutaman askeleen ennen totaalista romahtamista. Putosin polvilleni, vihasin itseäni ja itkin ääneen. Yritinhän minä kieltää kyyneleitä tulemasta - niellä ne kaikki - mutta en onnistunut. Enkä edes tiennyt, miten pääsisin kotiin.

Myöhemmin pyörittelin sormissani terää. Se oli kaunis, uudenkarhea ja kiiltävä; odottanut käyttöä jo kauan aikaa. Ja se piirsi yksi kaksi kolme neljä suoraa viivaa ranteeseen. Karmiininpunainen veri maalasi ihoa, maalasi housut ja lattiankin. Heikotti.

Seuraavana aamuna päätin jälleen selviytyä. Pärjätä. Keinotkin minä hyvin tiesin.

Kun halusin kuolla.

Reilu vuosi sitten istuin neurologin vastaanotolla, käärin kämmeniä neuleen hihojen sisään ja yritin vähäisin voimin peitellä ahdistustani. Ei onnistunut. Päättäväinen neurologi katsoi minua aivan toisenlaisin silmin - entistä inhimillisemmin - ja kysyi sen kysymyksen: "Jäisitkö osastolle muutamaksi päiväksi?" En osannut vastata. Nyökyttelin, puistelin päätäni ja lopulta parahdin: "En mä uskalla! Mitähän mieskin siihen sanoo?" Neurologin katse oli yhtäaikaa kysyvä ja ymmärtävä, kun hän tarttui puhelimeen ja soitti miehelleni. Soitti osastolle. Ja jo kohta olin siellä keltaisessa sairaalapyjamassa, kovalla sängyllä tuijottamassa ilmeettömänä ikkunasta ulos. Muistan ajatelleeni, jospa kaikki olikin vain yhtä suurta aprillipilaa. Ei ollut. Eikä paljoa naurattanut.

Siitä on tarkalleen vuosi ja viikko, muutama päivä vaihtui useampaan kuukauteen ja useaan eri osastoon. Aika on hämärtynyt, maalannut kai kultareunoja muistoille, mutta luulisin siirtyneeni näihin aikoihin kotikaupunkiini, lukittujen ovien taakse. Vuosi on kiitänyt nopeasti, luulen. Olen vahvempi nyt - siihen ei tosin paljoa vaadita - ja viime aikoina mieleni on vallannut syvä kiitollisuus kaikkia hoitotahojani kohtaan. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heidän kärsivällisyyttään, osaamistaan ja osaamattomuuttaan. Ilman kuulevia korviaan ja toivoa valavia sanojaan. Mutta miten sanoa kiitos?

Matka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä, mutta ainakin voin rehellisenä tunnustaa, että enää en halua kuolla. Ei, haluan nähdä ja kokea tämän elämän - oli se sitten lyhyt tai pitkä. Tahdon uskoa, että sillä on jotain annettavaa vielä.

Hankala tapaus

Ahdistus repii ja riepoo kroppaani, kun psykologi istuu hiljaa ja katsoo vuoroin minua, vuoroin muistiinpanojaan.

- Olen täysin keinoton kanssasi, hän toteaa ja katsahtaa jälleen minuun. Sanat tuntuvat syyllistämiseltä, mitä ne eivät kuulemma ole. Silti ne sattuvat.

Tuntuu kuin hän yrittäisi kaivaa vihaa ja raivoa esiin minusta vaikka väkisin. Tekisi mieli karjaista, että sua mä tässä vittu vihaan, kun et voi auttaa mua! Katson hänen kenkiään, lattiaa, nojatuolin puista jalkaa ja kuuntelen hiljaisia hymähtelyitä. Hän katsahtaa minuun vähän väliä, yrittää tavoittaa katsekontaktia. Turhaan. Puolet puheestaan menevät ohitse, kun kvak runtelee kovin nyrkein.

Kerron, kuinka viiltelin ja otin hyvän annoksen lääkkeitä. Lauantai oli lopulta hyvä päivä, sillä en muista siitä mitään; nukuin vain lääketokkuraani pois koko päivän. Sanaakaan sanomatta hän hakee puhelimen ja alkaa näppäillä psykiatrin numeroa. Kysyn tiukasti, miksi, mutta saan vain epämääräisen vastauksen huolesta. Hän ei tosiaan enää tiedä, mitä tehdä. Miten lääkäri voisi tietää sen paremmin? Miten kukaan tietäisi, jos minä itsekään en tiedä?

- Oletko turvassa itseltäsi?
Nyökkään. Puistan päätäni.
- Mistä sen tietää, että on turvassa?
En minä helvetti soikoon tiedä! Pidän katseeni tiukasti alaviistossa ja puren huultani niin, että sattuu.
- En tiiä, kuiskaan ja pidättelen kyyneleitä.

Tiivis kokovartalopakettini tärisee hänen luonaan tunnin, ja vielä linja-autossakin huomaan näpertäväni käsissäni pientä stressileluani. Miksi aina vain ahdistaa?

Ihmisen kokoinen häiriö.

Asunto on hiljainen. Sekin taitaa nukkua vielä; vain minä istun hereillä ja juon tummapaahtoa vihreästä mukista. Postimies on ehtinyt jo käydä, heräsin liian myöhään. Ahdistaa herätä aikaisin, ahdistaa nukkuä pitkään. Mikään ei ole hyvä.

Motivaatio oli korkealla, mutta se on romissut alas kuin taulut hyllyltämme, kun paiskon ovia. Huudan. Riehun. Olen kamala ja minua itkettää, mutta en osaa vieläkään. Kaipaan tunteita. Kaipaan niitä hetkiä, kun suolaiset kyyneleet valuvat poskilleni. En käsitä muita tunteita kuin ilon, surun ja vihan - ne minä tavoitan joskus, joskin liian harvoin edelleen. Mitä muita tunteita on olemassa? Katselen tunteiden listaa tyhjyys sielussani kolisten ja mietin, etten edes tiennyt näitä kaikkia olevan olemassa.

Lääkäri oli sanellut lausuntoonsa, kuinka sopivasti minulla olisi tunne-elämältäni epävakaa persoonallisuushäiriö, ja dissosiaatiostahan on puhuttu jo aiemmin. En tiedä, mitä ajatella, sillä sana persoonallisuushäiriö herättää minussa vain suuren puistatuksen ja leimautumisen. Sekö minulla nyt on: persoonallisuushäiriö? Ikiajat, ainiaan, ikuisesti, lopun ikää. Epävakaus. Ei ei ei. Mitä se edes tarkoittaa? Silti huomaan satunnaisesti herääväni miettimään, että ehkä hän onkin oikeassa; etenkin miettiessäni viikonlopun vaihtelevia olotiloja.

Perjantaina olin varma, että tapan itseni. Lauantai meni ihan hyvin. Sunnuntaina kaduin, etten tehnyt sitä. Maanantaina mietin, että olisi pitänyt ottaa lääkkeet. Epävakaata? Kyllä. Ailahtelevaa? Voi, kyllä vain. Järkevää tai normaalia? Ei todellakaan.

Inhoan itseäni. Ei, vihaan itseäni.

Selvä tapaus.

- Siis sinullahan on syömishäiriö, se on ihan selvää. Eikä tuo vointisi muutenkaan mikään hyvä ole, näkeehän sen, ja kun itsekin kuvaat sitä ykkösellä asteikolla nollasta kymmeneen. Mutta mitä me oikein tehtäisiin nyt?

Psykiatri oli suora puheissaan, psykologi ymmärtäväinen, hoitaja päättäväinen ja minä ahdistunut.
Lopputulos: päiväpotiluus.

03:30

Tuo kirottu aika, joka saa minut havahtumaan unesta lopullisesti.

Tavalliseen tapaani keitän kaksi mukillista kahvia - ensimmäinen maidolla, toinen mustana - ja pilkon omenan juuri oikeankokoisiksi palasiksi. Mikä siinä onkin, että omenanpalasten on aina oltava juuri tietyn kokoisia? Rakas Perkeleen syömishäiriö, miksi teet tämän minulle?

Eilen istuin raskaat tunnit päivystyksessä, tapasin tutun lääkärin (miten hän onkin joka kerta ollut minua vastassa siellä?) sekä akuuttityöryhmän työntekijän ja opiskelijan. Murenin pieniksi palasiksi heidän edessään jo ensimmäisen kysymyksen jälkeen, jota seurasi pitkä keskustelu ahdistuksesta, itsetuhoisuudesta ja osastohoidosta. Olin rehellisempi kuin koskaan, vaikka jo pelkkä kehonkieleni olisi puhunut puolestaan. Vilkuilin varovasti otsatukkani takaa, kerroin, miten pelottaa. He ymmärsivät - hyvänen aika, he todella ymmärsivät!

En haluaisi tappaa itseäni, mutta pelkään, mitä teen itselleni. Pelkään ihan hirveästi. Ahdistaa niin paljon! En juuri nuku enkä syö, mattopuukonkin kanssa taisin tehdä vähän tuttavuutta. Ja ne lääkkeet, joita toissapäivänä otin... Halusin vain paeta tätä kaikkea paskaa edes hetkeksi.

Ai, että auttoiko? No ei. Ei mikään auta, ei koskaan.

Vittu, mitä paskaa kaikki! Kaikki nämä mielen pulmat, jotka takertuvat minuun päivä päivältä tiukemmin, vaikka kuinka yritän pyristellä irti. En kuitenkaan voi enää kieltää totuutta: tarvitsen tiiviimpää apua. Pelkään itseäni.

Viikkokatsaus.

Torstai-ilta.
Istun päivystyksessä miehen kanssa. Hän on raivoissaan, turhautunut ja surullinen. Miksi taas kävi näin? Erikoistuva lääkäri lähettää kiireisesti hoidon arvioon suljetulle osastolle. Istun toisessa päässä sohvaa kuin mies. Ahdistuneena, itkuisena ja masentuneena. Haluan tappaa itseni, mutta lupaan, etten tee mitään tyhmää.

Perjantai.
Aamusta palaan päivystykseen ja saan ajan tutulle osastolle hoidon arviointiin. Olen väsynyt odottamaan, ahdistunut ja sekaisin. Lääkäri lähettää minut kuitenkin matkaan, sillä en halua jäädä päivystysosastolle. Myöhemmin hoidon arviossa päädymme vaihtamaan lääkitystä, osastohoitoa ei välttämättä tarvita. Huokaisen ristiriitaisin tuntein ja lupaan jälleen kerran olla tappamatta itseäni.

Viikonloppu.
Juoksen ja könyän lihakseni kipeiksi; se tuntuu sairaalla tavalla hyvälle. Ruokapeikko kiusaa ja ilkkuu: Läskipaska tyttö! Olisi pitänyt pystyä parempaan. Söisit vähemmän, liikkuisit enemmän.

Maanantai.
Nukun huonosti, mutta lääkitys alkaa toimia. En ole niin ahdistunut. Saan lieviä raivokohtauksia, mutta se tuntuu pieneltä.

Tiistai.
Makoilen ystävän sohvalla ja rapsutan kehräävää kissaa leuan alta. Siinä hetkessä on hyvä olla. Ei tarvita vuolaita sanoja, ei jatkuvaa puheenvirtaa - tuntuu kuin hiljaisuus puhuisi puolestaan. Olen onnellinen hänestä. Tuntuu pahalta, että myös hän on rikkonainen ja etsii apua pahaan oloonsa vääristä asioista, mutta hänestä itsestään minä olen onnellinen ja kiitollinen. Enempää en voisi olla.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

Ahdistuskouristus.

Päivät tuntuvat raskailta - raskaammilta kuin aikoihin. En jaksa valvoa, en jaksa nukkua. Makaan hiljaa lämpimän turvavilttini alla ja toivon, että päivät menisivät nopeammin. On väsyttävää valvoa aamukuudesta yhdeksään. Ehkä kymmeneen. Yhteentoista. Iltamyöhään kuitenkin, seuraavaa päivää odottaen.

Illalla mies pohtii vointiani; saan ahdistuskouristuskohtauksia ja olen hajota palasiksi hänen sylissään.

- Ottaisitko jonkun lääkkeen?
- Otin jo rauhoittavan, mutta ei ne auta näihin kouristuksiin.
- Pitäisikö sut viedä johonkin huomenna?

Hän katsoo rehellisen huolestuneena ja miettii eri vaihtoehtoja.

- Ei, en halua. Soitan sitten, jos näitä tulee paljon huomenna.
- Ootko varma?
- Joo. Ihan varma.

Aamulla mies vielä kysyy, pärjäänkö varmasti kotona. Vakuutan pärjääväni, vaikka pieni pelko kulkeekin selkärankaa pitkin. Pitäisi soittaa psykiatrille, mutta hän vain pistäisi minut osastolle. En tahdo.

Aamun rauhaa.

Nojaan kylmään tiiliseinään ja kuuntelen hiljaisuutta - äänetöntä luontoa, jota rikkoo vain lintujen rauhallinen aamusirkutus. Puhallan savua, juon tummapaahtoista kahvia ja nautin tästä hetkestä. Kello on vasta seitsemän ja tienoo on hiljainen; lisäkseni hereillä on vain kolmannen kerroksen mies, joka myös sytyttää savukkeen. Nautin näistä rauhallisista hetkistä, taidan hymyilläkin hieman. Olen kotilomalla ja se tuntuu hyvälle juuri nyt.

Viime punnituksessa painoni oli laskenut puoli kiloa. Hoitoneuvottelussa vastassani oli kolme tutkivaa silmäparia ja vaikeiden kysymysten hyökyaalto, jonka edessä käperryin itseeni. En saanut läpi tahtoani uloskirjauksesta ja laskin päiviä; tiistaina tulisi täyteen kolme kuukautta osastoelämää. Ei tässä näin pitänyt käydä. En edelleenkään osaa motivoitua nostamaan painoani tai parantumaan, joten lääkäri nostaa esiin lapsettomuuskortin. Se on ilkeää, sillä he kaikki tietävät, miten kipeä asia minulle on. Käperryn entistä enemmän itseeni ja painan katseeni lattiaan; psykologi kysyy, mitä yritän viestiä kehonkielelläni. En tiedä. En halua sanoa, ei kiinnosta kertoa, ei huvita puhua. Tunnen vihan nousevan syvältä sydämeni sopukoista. Pitäkööt ravitsemussuunnitelmansa, lisäravinteensa ja liikuntaminuuttinsa! Perkele!

Nyt olen kuitenkin kotona ja voin syödä, mitä haluan olla syömättä, jos haluan. Nappaan aamupalaksi puolikkaan banaanin ja kaksi kuppia kahvia. Rasvatonta jogurttia puoli desiä. Näillä pärjää kyllä, vakuutan itselleni, näillä saattaa jopa lihota. Olen alkanut taas kirjoittaa ylös ruokia ja kaloreita, se ei ole hyvä. Päätän yrittää olla kirjoittamatta niitä viikonlopun aikana, jotta voisin syödä vähän herkkujakin. Suklaata. Jäätelöä. Morkkis. Itseviha. Laksatiiveja.

Olen lähes pienempi kuin koskaan aiemmin ja se tuottaa pientä melkoista mielihyvää; se saa minut haluamaan ja hamuamaan lisää. Olemaan vielä vähemmän. Sairasta tiedän, mutta tiedättehän sen tunteen, kun sovituskopissa mahdut pienempiin housuihin kuin olit ikinä kuvitellut ja vanhat vaatteesi käyvät koko ajan suuremmiksi? Ei se ehkä kaunista ole, kun ne vain roikkuvat päälläsi, mutta vielä ei olla sentään sellaisessa tilanteessa. Vielä. Siinä on jotain sairaalla tavalla kiehtovaa, sanovat sitä anorektiseksi ajatteluksi. Minä sanon sitä onnistumiseksi.

Ei ulospääsyä.

Olen jumissa.
Jumissa näissä ajatusten ympyröissä.

Painoni on kääntynyt noususuhtanteiseksi, mutta ahdistukseni vain kasvaa. Masennukseni voimistuu. Välillä olen raivona tälle sairaudelle - tai no, näille sairauksille - ja haluaisin vain olla vapaa kaikista kahleista. Elää normaalia kolmekymppisen naisen elämää (mitä se on?); juosta, tanssia, syödä, iloita, hengittää syvään ja rakastaa.

Kyllähän minä rakastankin. Rakastan niin lujaa, että sydämeen sattuu, mutta en osaa osoittaa sitä. Käyttäydyn typerän lapsellisesti, riskaan ja kiukkuilen, vaikka kaiken sen takaa haluaisin vain huutaa: minä kaipaan ja rakastan. Sinua, mies, sinua.

Olen väsynyt osastoelämään ja kaipaan kotiin, mutta pärjäisinkö minä? En tiedä. Aion kuitenkin ehdottaa ja vaatia sitä. Haluan kotiin. Takaisin tavalliseen, normaaliin ja tylsäänkin elämään. Haluan, vaikka jo ajatuskin tuottaa ahdistusta. En osaa vieläkään syödä, en varsinkaan nyt, kun olen kilon painavampi kuin hetki sitten. Se kuulemma näkyy kyljistäni ja vatsastani. Välillä (aina) tekisi mieli repiä kaikki läski pois minusta ja olla paljon pienempi - edes sen kilon. Tai kaksi. Ehkä viisi. Kymmenen. Jossain syvällä itsessäni tiedän, etten anna lääkärin ja hoitajien lihottaa minua takaisin isoksi. Jättiläisihramonsteriksi. Jos ja kun pääsen kotiin, minä laihdutan. Mutta se on salaisuus, shhh...

Ei sen näin pitänyt mennä.

Torstaina oli punnitus; paino oli pudonnut ja teki mieli hyppiä riemusta, mutta yritin hoitajan edessä riemuani vähän peitellä. 49kg - siis taas puoli kiloa vähemmän kuin viimeksi. Enemmänkin. Tänään kotivaaka näytti taas puoli kiloa vähemmän. Iloitsin mielessäni ja valehtelin miehelle, joka kysyi vaa'an lukemaa. Ei hän minua uskonut, tiedän sen, sillä olen maailman huonoin valehtelemaan. Äänestäni kuulee valheen paksun sävyn. Aina. Kuka tahansa, tuttu tai tuntematon. Sen näkee jo pelkästään kasvoistanikin. Tai sitten se oli syömishäiriömörkö, joka puhui. 

Hoitoneuvottelussa sain kaksi vaihtoehtoa: uloskirjaus osastolta tai syömishäiriöhoitoon sitoutuminen. Lääkäri ei ole lainkaan huolissaan painostani (HAA!), joka on BMI:n valossa vielä hyvinkin normaalipainon puolella, joskin laskusuunnassa. Minäkään en ole enää huolissani - sairaus vie minua taas. Peilistä katsoo takaisin vain jättimäinen läskikasa. Täyttä ihraa ja oksetusta. Mutta mies ilmaisi huolensa ja lääkäri tarttui siihen, hitto. Mutta hoito vaatii minun sitoutumistani, jota en kyennyt lupaamaan; minulle annettiin viikonloppu aikaa miettiä asiaa ja maanantaina olisi uusi neuvottelu asiasta. En voinut sanoa suoraan vain haluavani laihtua. Kerroin kyllä tosiasioita siitä, miten pelottaa, että syömishäiriöhoidossa minä vain paisun ja paisun kuin pullataikina.

Pelottaa luopua jostain, mikä on ollut osa minua 14-vuotiaasta saakka.

Haluan vain pois osastolta.

Kotiin.

Laihtua.

Onnistua.

Kauniit silmät ja kadonneita kiloja.

Lauantai.
Istuudun hoitajan viereen ja kerron olevani yksinäinen. Hän hymyilee metsänvihreillä silmillään, laskee kirjansa pois ja alkaa keskustella kanssani. Arkipäiväisyyksiä, työasioita, koulujuttuja - ja mieliala-asioita. Puhe soljuu syömisiini, painoon ja peiliin, josta jo edellisessä kirjoituksessa kerroin. Hänen silmänsä ovat niin vilpittömän ymmärtäväiset, että kerron paljon asioita, joita ei ollut edes tarkoitus kertoa.

- Näyttäisitkö kätesi, olen nähnyt ne vain siteissä.
Ojennan käteni hänelle ja hän nostaa katseensa minuun:
- Haluatko sinä kuolla? Tiedäthän, että tämä on se suunta, mihin viilletään, kun sitä yritetään?
Painan katseeni käsiin ja mietin pienen hetken ennen kuin vastaan:
- Joo. Tai en. Välillä. Aika usein tulee sellainen olo, että haluaisi vain pois. Mutta itsemurha olisi niin itsekäs teko. Ehkä enemmän on sellainen tunne, ettei halua kuolla, mutta ei myöskään jaksa elää.

Puhe kääntyy taas painoon ja syömisiin. Kerron paastonneeni monta päivää, syöneeni vain nollakaloreita - kurkkua ja muuta - sekä laskevani kalorit jopa jokaisesta kahvimukillisesta. Hoitaja katsoo minua surusilmin ja pyytää mukaansa. Katsotaan, paljon sinä painat. Mörkö sisälläni hypähtää ilosta ja kauhusta yhtäaikaa. Hän antaa minun nähdä painon, jonka jälkeen parahdan hädissäni, että siitä pitää vähentää vaatteet! Hoitaja nyökkää ja toteaa, että niin pitää. Kysyy, paljonko olen laihtunut ja milloin minut on viimeksi punnittu.

-3kg

viikossa

Sunnuntai.

Lähdin lauantaina kotilomalle toivoen, että se menisi paremmin kuin edellinen. Syöksyin ensimmäisenä vaatekaapilleni, kuten viimeksikin; kahdet tavoitefarkut istuivat täydellisesti! Mikä onnellisuus valtasikaan minut! Mies katsoi vierestä, kun pyörin peilin edessä haltioissani ja sanoi, että en kyllä näytä yhtään hyvälle, kun aiemmin niin täydellinen ("muodokas"=läski) vartaloni oli tyystin kadonnut.

Parin tunnin kuluttua iski ahdistus. Hyörin ja pyörin, kunnes mies ehdotti, että ottaisin rauhoittavan. Siispä Diapamia pahimpaan hätään ennen luovuttamista ja loppuilta sujuikin pöpperöisissä tunnelmissa. En saanut unta, kuten tavallisesti, mutta heräsin aamuseitsemältä, kuten yleensäkin. Nyt olo on kohtalainen - ja aion selvitä tästäkin päivästä jotenkuten.

Puhuin illalla kuolemasta. Peloista. Ahdistuksesta. Äidistä. Lapsettomuudesta en halunnut edes yrittää. Mies katsoi jälleen pienentynyttä vartaloani ja pudisti päätään, pakotti syömään liikaa. Nyt oksettaa ja inhottaa, mahani on turpea ja olo vaikea. Aamulla vaaka näytti turvallisesti samaa kuin aiemminkin, joten huokaisin syvään ja hymyilin. 

Vielä muutama kilo.

Lukitut ovet.

Istun tekopyhästi kodinomaisella sängyllä, päiväpeiton vihreäkeltaraita tuo lähinnä mieleen oksennuksen. Kaapinovet lukittiin eilen, kun jälleen olin löytänyt jostain liian teräviä unikavereita. Toit tän kotoasi, eikö? Hoitaja huokaisee, kun nyökkään, ja työntää rivakoin liikkein kaikki irti lähtevät tavarat vaatekaapin perukoille: hammasharjan, kynät, hiusöljyn ja laturit. Kukan sentään jätti pöydälle pienen tutkimuksen jälkeen.

Päivystävä lääkäri arvioi tikkauksen tarvetta, mutta päätyy perhosteippiin. Saan osakseni toruja, kysymyksiä, huokauksia ja jokseenkin lempeitä katseita. En katsele silmiin, se sattuisi liikaa. Häpeillen katselen sairaalayöpaidan - sen vaaleantipunkeltaisen - lahkeita ja yritän olla huutamatta. Puhdistusaine sattuu, arpi on syvä - syvempi kuin edelliset. Joka kerta sanon sen: antakaa anteeksi, on vain niin paha olla. Ja yhä uudelleen anteeksipyyntöni torpataan; pyydä itseltäsi, älä hoitajilta.

- Hae lääkettä aiemmin.
En osaa.
- Pyydä apua, vaikka keskustelua.
En pysty.
- Yritä edes.
Mmmmh...

Saan reilusti rauhoittavia ja kipulääkkeitä, mutta ei niistä ole mihinkään. Kouristusten ja neljännen rauhoittavan jälkeen nukahdan yöhoitajan valvoessa vieressä. Muutama tunti lihaksia painavaa unta ja olen hereillä taas. Aamuyön tunnit menevät kuunnellessa vuoroin kellon sekuntiviisaria ja lintujen alkavaa laulua. Ahdistaa taas.

**

Aamuhoitaja sanoo, että jutellaan jossain välissä. Mitä minä sillekin edes kertoisin? Että sattuu ihan helvetisti, vietän syntymäpäiviäni ranteet paketissa, lukittujen ovien takana? Että tarvitsisin jonkun vain pitämään kädestä kiinni? Että huolettaa, miten mies kotona jaksaa, onko mahdollista saada lapsia, voiko hullusta tulla tervettä koskaan? Että mua pelottaa?

Itku tulee puolentoista kahvikupillisen jälkeen. No, jotain positiivistakin: osaan itkeä jälleen (vaikka inhoankin sitä). Sääntään tyhjään huoneeseeni ja kuristan itkun kurkkuuni. Ei nyt. Ei helvetti nyt. Ei koskaan.

Hyvää syntymäpäivää, minä.

np: Stewie Wonder: Happy birthday

Turvassa.

Istun sairaanhoitajan luona katse naulittuna lattiaan. Sormet kiskovat hihansuita alaspäin ja tunnen poskillani kuumottavan punan. Hän pyytää odottamaan käytävään, kunnes lääkäri kutsuu luokseen; ahdistus myllertää sisälläni niin, että kuvottaa. Mietin, vieläkö ehtisi juosta pois. 

Neurologin päättäväinen katse täyttyy huolesta, kun hän katselee kumaraista olemustani. "Mitä jos jäisit osastolle?" Emmin, koska pelkään, mutta hän saa minut suostumaan. Lääkepurku. Ahdistuksen ja itsetuhoisuuden pahimman kärjen taltuttaminen. 

Ensimmäiset kaksi päivää makaan kovalla sairaalasängyllä katsellen tyhjyyteen. Revin ranteeni rikki terävällä ja minut yritetään rauhoittaa napeilla, joista ei ole mitään hyötyä. 

"Tuntuu vaan siltä, että haluan... 

kuolla."

Hoitaja silittää selkääni, kohentaa peittoani ja ehdottaa vierihoitoa. Kieltäydyn vahvasti ja saan lisää tehottomia pillereitä sekä tiedon siitä, että yöhoitaja käy luonani tavallista useammin. Ihan vain varmuuden vuoksi.

***

Nyt siitä on lähes viikko ja oloni on paljon parempi, vaikkei vieläkään täysin normaali. Minulla on uudet lääkkeet, ahdistusta vain kohtauksittain ja epilepsiakin muistuttaa itsestään vain harvoin. Kanyyli huonossa paikassa ja päivien tunnit kuluvat liian hitaasti, mutta yritän vakuuttaa itselleni, miten tämän nyt vain piti mennä näin. Kaikki on pian taas paremmin. 

Kimallusta ja kamaluutta.

Makaan olohuoneen lattialla selällään, jalat kippurassa päälläni ja kädet tiukasti niiden ympärillä. Ahdistaa taas ja mietin, miltä Se Mörkö näyttäisi, jos Sillä olisi muoto. Se olisi iso epämääräisyys, joka ajaa nurkkaan ja pistää käpertymään niin pieneksi kuin suinkin; Se tökkisi ja tönisi pitkillä, lonkeromaisilla käsillään pilkallisesti ja naurahtaisi päälle. Se olisi kuin varjo, mutta todellisempi, julmempi ja kylmempi. Joskus Se olisi hiljaa ja tuijottaisi vain vaativasti, mutta yleensä se huutaisi, ilkkuisi ja karjuisi peittäen alleen kaikki ne avunhuudot ja pelonsekaiset parkaisut. Se karjuisi, mutta kukaan muu ei voisi kuulla Sen ääntä.

Viime aikoina on ahdistus ollut läsnä vähän turhankin usein. Uskon tämän äkillisen pahenemisen johtuvan - ainakin osittain - uudesta lääkityksestäni, joten neurologille olisi taas asiaa, mutta en millään haluaisi soittaa vielä. Lääke on tällä hetkellä todennäköisesti ainoa mahdollinen, jota en ole kokeillut, joten siitä oljenkorresta ei ihan helpolla haluaisi päästää irti. Uskon, että kohta olisi jo viisasta myöntää tosiasiat itselleen. Mutta. Ei ihan vielä. Kohtahan se on kontrolliaikakin.

Olen tuntenut pahaa oloa tekemättömistä koulutöistä, liikkumattomuudesta, terapiatauoista, itsestäni, lapsettomuudesta, jopa kevään tulemisesta ja auringosta... Listaa voisi jatkaa loputtomiin, mutta jääköön se nyt tuohon. Lisäksi vuoden lääkevaihtoralli ja stimulaattorin leikkaus/säätö alkavat myös tuntua elimistössäni. Tuntuu, etten kestä enää hetkeäkään uusia, vanhoja, nostettavia, laskettavia tai muuten vain säädeltäviä lääkkeitä saatika nousevaa virtaa, joka sattuu; haluan vain sen kemiallisen tasapainon takaisin, joka vielä vuosi sitten kehossani vallitsi. Tosin, itsepähän tieni valitsin. Halusin saada kohtaukset pois. Ja haluan vieläkin, mutta nyt alkaisi jo riittämään. Miksei mikään auta?

Ai niin! Olen huono itkemään, mutta lyhytelokuva ReMoved sai kyyneleeni kimaltamaan hetkellisesti. Se on kamala, karu ja kaunis yhtäaikaa. Kannattaa katsoa.

Yhteisvaikutuksia.

Romahdan totaalisesti sinä samaisena hetkenä, kun istuudun punaiseksi verhoillulle tuolille. Lempeän päättäväinen psykiatri katsoo minua ja kysyy vointiani, johon normaalisti vastaisin voivani suhteellisen hyvin. Mutta en nyt, en tänään. Tällä kertaa paha oloni ryöpsähtää kertaheitolla hänen syliinsä ja työntää minua entistä syvemmälle nojatuolin uumeniin. Hän katsoo huolestuneena, esittää lisäkysymyksiä ja minä kerron. Kerron kaiken niin hyvin kuin osaan - jopa sen, kuinka lääkitys sai alkuun painoni laskemaan ja ruokahaluni katoamaan. Mielessäni näytän keskisormea syömishäiriölle, joka jäi jalkoihin; se iskee kuitenkin samantien takaisin psykiatrin osoittaessa vaakaa ja pyytäessä nousemaan sille, jotta saataisiin painoa tarkkailtua. Kerroin jo painoni, hemmetti vie! Empien astun vaa'alle, katselen lukemaa ja hoen itselleni, ettei ole mitään hätää.

Kyyneleet nousevat silmiini hänen yrittäessä etsiä minulle rauhoittavaa lääkettä. Tuloksetta. Sinun täytyy kysyä neurologiltasi, jolla on käytännönkokemusta; näillä lääkkeilläsi on niin paljon yhteisvaikutuksia keskenään, etten löydä oikeanlaista mitenkään. Enhän minä tietentahtoen haluaisi rauhoittaviakaan syödä, mutta tämä ahdistus on jotain paljon pahempaa. En kestä tätäkään.

Kotona makaan olohuoneen lattialla ja tunnustelen lattiaa sekä omia rajojani; ajattelin niiden olevan paljon suuremmat kuin ne oikeasti taitavatkaan olla. En voi sulkea silmiäni, sillä pelkään tunnetta putoamisesta. On hassua kamalaa maata lattialla ja kokea sen pettävän alta. On pidettävä kiinni edes siitä pienestä kontrollista, kun kaikki muu ympärillä hajoaa.