Tuulisia päiviä ja uusi tunne.

On mennyt ihan mukavasti, siksi tämä radiohiljaisuus.

Olen löytänyt uuden tunteen, ihan oikeasti tunnistanut ja tuntenut sen: hämmennyksen.
Olen jammannut ihailemani artistin keikalla.
Jännittänyt, koska kuviani oli esillä näyttelyssä.
Olen nauranut sydämeni kyllyydestä ja syönyt ilman paniikkia ravintolassa.
Kirjoittanut koulutehtäviä uudenlaisella tarmolla ja tehnyt vähän töitäkin.

Mutta sitten koitti eilinen.

Epilepsiani on hurjistunut, joten oli pakko aikaistaa neurologian kontrollia. Nopea käynti, koska heillä kiire, ja minua jäi vähän ärsyttämään, sillä enhän minä kiireessä osaa mitään selittää. Lääkäri määräsi vähentämään töitä ja miettimään jo hyvissä ajoin, millainen sairaanhoitaja haluan tulevaisuudessa olla; työtahdin pitäisi olla rauhallinen, ei saisi olla vastuussa suoranaisesti kenenkään hengestä, mielellään tehdä päivätyötä ja ottaa mahdollisimman kevyesti. Terveyskeskusta hän ehdotti, vastaanoton pitämistä. Minua puistatti, mutta nyökyttelin hiljaa. Itse epilepsian hoitoon tuli lääkenostoja, koska muuta ei voi nyt tehdä. Ei kertakaikkiaan mitään. Nieleskelin itkuani, koska en halunnut murtua hänen edessään - vaikka kyllä hän sen huomasi. Katsoi suoraan lävitseni, kuten aina. Nyt tuntuu, etten jaksa kantaa tätä kaikkea. Epilepsiaa, psyykkisen puolen pulmiani, itseäni. En edes muista, milloin olisin ollut näin surullinen.

Kaiken keskellä psykiatrin sanat puhelimen toisessa päässä toivat lohtua ja rohkaisua: "Olet sinä kyllä todella sitkeä, kun kaikesta huolimatta vain jaksat sinnitellä eteenpäin." Lopun kotimatkaa hymyilin surusilmistä huolimatta. Ehkä tästäkin vielä selvitään.