Tupakansavussa ajatus tuntui niin selkeältä. Tunne voimistui, ahdistus kasvoi; kuin joku toinen olisi ohjaillut minua. Se Joku toimi niin kovin määrätietoisena ja päättäväisenä - minäkö se oikeasti olin? Napitin foliopakkauksia rikki nopeammin kuin koskaan ja katselin, miten lasi täyttyi monenkirjavista nappuloista. Pieniä, suuria, valkoisia, rusehtavia ja punaisia. Keltaisiakin. Join vihaisena viinin lopun, lisäsin täyteen vesilasiin terävämpää kirkasta ja istuuduin lattialle. Ahdistus puristi koko kehoa ja mielessä oli vain yksi ajatus: kohta se kaikki on ohi. Kaikki olisi paremmin, kun ahdistusta ei olisi.
Kun minua ei olisi.
Keittiömme lattia peittyi tyhjistä lääkepakkauksista ja veritahroista. Lasi oli vielä puolillaan lääkkeitä, mutta oksetti ja hoipuin kylpyhuoneeseen. Nojasin karheaan pyykkipussiin ja tunsin, kuinka silmiä painoi. Ei tuntunut niin pahalta, kun sulki silmänsä. Ei tuntunut oikeastaan miltään.
Myöhemmästä muistan enää oksettavaa oloa, lausahduksia ja pistävää kipua. Kehoituksia ja rempovat otteet, kun minulle vaihdettiin sairaalavaatteita. Ambulanssi oli ajanut 150km/h, vilkut päällä. Tilani oli ollut kriittinen.
Jossain vaiheessa kuulin unen läpi naishoitajan äänen, joka kertoi minun olevan teho-osastolla. Koneita, hälinää, piippauksia ja silmissä pyörivä maisema. Kaikki näkyi kolmena ja kieppui villisti. Taas nukahdin. Seuraavan kerran herätessäni huomasin olevani lepositeissä, nenämahaletkussa, katetroituna ja vaipoissa, kytkettynä monitoriin, kädet täynnä kanyyleita. Ei mitenkään ylentävä olo - kaikkea muuta! Koko päivä meni horroksessa. Välillä hiiltä nenämahaletkun kautta, oksetti taas.
Nyt jälkeenpäin puhun asiasta täysin tunteetta; kertaan tapahtumia kuin tavallista shoppailureissua tai kauppalistaa. Itku ja ahdistus tulee yksinäisissä hetkissä, kun kukaan ei näe tai kuule. Tunteet ovat läsnä minussa koko ajan, joka hengenvedossa, en vain pysty näyttämään niitä: häpeä, syyllisyys, suru ja itseviha.
Entä jos en olisi laittanut viestiä miehelle? Entä jos hän ei olisi sitä lukenut juuri silloin? Entä jos olisin ehtinyt ottaa enemmän tai terä olisi osunut suoneen? Entä jos ambulanssi olisikin tullut hetkeä myöhemmin?
Entä jos olisin onnistunut yrityksessäni?
En tiedä mitä sanoa. Kamalaa. Haluaisin osata parantavia sanoja. Tosin lujaa halausta tarttisit nyt enemmän ku mitään sanoja. Oot <3
VastaaPoistavoimia <3
VastaaPoistaKiitos! <3
PoistaOnneksi oot vielä täällä. <3
VastaaPoistaVäärä hetki ehkä heijastaa omiin kokemuksiin, mutta muistan miltei identtisen oman yrityksen kuolla. Oikeastaan sanon tämän siksi, että tiedän tavallaan miltä tuntuu (ja toisaalta taas en, jokainen kokee asiat erillä tavalla). Et ehkä varmaan itsekään vielä oikein tajua mitä on tapahtunut? Ainakin itsestä tuntui sillon siltä. Nyt hetki kerrallaan ja hoe itsellesi että kyllä kaikki vielä näyttää selkeämmältä. Kaikki selviää. Jaksa vielä. En oikein tiedä mitä muuta voin sanoa. Voisin halata jos olisit tässä. <3
Nyt vasta alan ymmärtämään, kun olen saanut etäisyyttä asiaan. Kiitos kokemuksesi jakamisesta <3 ja onneksi itsekin olet täällä.
PoistaUpea, rehellinen ja vaikuttava teksti.
VastaaPoista150 km/h kohti uutta elämää, nyt saat aloittaa alusta.
Kiitos! Tuota sanomaasi olen yrittänyt hokea itselleni, kun usko meinaa loppua. Mutta kaipa täältä vielä noustaan. Pohjalla kun on käyty, totaalisen pohjalla.
PoistaKirjoitit kuin miun elämästä. Nyt vasta tajusin sen, miltä se toisesta tuntuu. Että nuo asiat oikeesti tapahtuu. Ja miettii etten välttämättä enää olisi täällä. Kamalalta. Se tuntuu kamalalta. Miksi teit niin? Kysyn vaikka tiedän vastauksen. On niin outoa, että joku tuntee ja tekee samalla tavalla, vaikka ajatteli että on yksin. Kunpa sulle tulis helpompi olla.
VastaaPoistaTein niin, koska olin valtavan ahdistuksen keskellä enkä löytänyt muuta ulospääsyä. Itse tilanteessa tunsin, että joku ohjaili minua. Näin jälkeenpäin jo ajatuskin on pelottava. Meitä yrittäneitä taitaa olla aika monia, valitettavasti. Toivon helpompaa elämää myös sinulle, et ole yksin <3
Poista