Olen väsynyt. Kaikkeen. Osastoelämään, hoitokokouksiin, ahdistukseen, masennukseen, syömisen pelkoon ja ikuiseen laskelmointiin. Vieraaseen sänkyyn, koti-ikävään, tuttujen käsivarsien puuttumiseen, tunteisiin, ristiriitoihin ja epilepsian tasapainottomuuteen. Elämääni. Ei sillä, olen kyllä onnellinen, että kaiken tämän jälkeen vielä elän, mutta tämä kaikki vaan väsyttää.
Ahdistukseni on aavistuksen tasoittunut, mutta masennus jyllää suurena. Ruokamörkö sisälläni on hurjistunut ja se riehuu raivopään lailla, kun lääkäri käski syödä jokaikisen murusen lämpimillä aterioilla - tai muuten joudun juomaan 40ml tuhtia ravintolisää. 160kcal siinä pienessä määrässä imelää litkua. Argh!
Tämänviikkoisessa punnituksessa paino oli hujahtanut alaspäin melkein kaksi kiloa (viikossa!) ja pystyin kuulemaan, kuinka ruokamörkö ilakoi ja tanssi. Teki mieli hymyillä vaa'an lukemalle, mutta sen sijaan vein käden suulleni ja totesin: "Oho!" Maanantaina on uusi punnitus ja tiedän painon nousseen; pakkohan sen on, kun nyt olen syönyt niin reilusti verrattuna edeltäviin kuukausiin. Painon laskusuunta ei saa jatkua, hokevat hoitajat ja lääkäri. Itse yritän jankuttaa, etten edes voi sairastaa mitään symishäiriötä, kun olen niin lihavaoksettavaällöläskipunkero. Keskustelin asiasta ihanan hoitajan kanssa, joka sanoi totisena, että tätä vauhtia ei mene montaa viikkoa, kun olen sairaalloisen laiha. Yritin pyörittää päätäni, mutta hän ei kuunnellut anorektisia ajatuksiani, vaan pysyi vahvana ja kannustavana edessäni.
Se oli totuus, vaikken sitä pystynytkään juuri nyt vastaanottamaan.
Voi muru kun niin toivoisin että pian löytäisit jostakin halun elää. Pääsisinpä edes käymään siellä. Sairaalloinen laihuus ei tee sinusta onnellisempaa vaan sairaamman. Lähetän täältä ihan valtavasti voimaa ja lämpöä selättää tuo hirvitys. Oot tärkee ja rakas ♥
VastaaPoistaVielä taidan olla vähän liian heikko vastustamaan Mörköä. Mutta joskus sitten. Toivottavasti. On niin hirveä ikävä sua! <3 kunpa nähtäis pian.
Poista