Kiihtyvät kierrokset.

 

Aamulla ei maistu ruoka, kippaan puuron roskakoriin ja kaadan mukiin lisää kitkerää kahvia. Mustana, kiitos. Vähemmän kaloreita, pyydän. Päivä menee omenoita syöden, yhden nektariininkin taisin ottaa, kunnes vanhempien luona joudun kohtaamaan lämpimän aterian. Kiroan hiljaa mielessäni, mutta huojennus rentouttaa koko kehon, kun huomaan ison kattilan: Haa, keittoa! Loistavaa! Kauhon lientä lautaselle ja pari perunaa näön vuoksi; huvittaa hieman, kun huomaan äidin tekevän samoin. Like mother, like daughter? Illan elän omenoilla. Mietin toisinaan, milloin muutun itsekin omenaksi - niillä kun niin usein päiväni porskutan.

Illasta odotan unta ja aamuyöstä herään ennen kuin mies ehtii edes kotiutua, rytmini on täydellisesti pielessä kaikesta lääkityksestä huolimatta. Ei hyvä. Aamuneljältä ihmettelen kylpyhuoneen sekasortoa ja miehen lehteä, joka on revitty pieniksi palasiksi. Olen näköjään alkanut kävelemään unissani - taas vaihteeksi. Ymmärrän, ettei kaikki ole hyvin, mutta en haluaisi myöntää sitä ääneen. Ei! Kaikki on oltava täydellisesti. Käynnistän pyykkikoneen ja toivon, että naapurissa nukutaan sikeästi. On liian pirteä olo ollakseen vasta aamuyö, aivan liian pirteä.

Paino on lähtenyt laskuun, josta iloitsen salaa. Hipsin varovasti vaa'alle aamulla ja päivällä ja illalla - ei pitäisi vahdata näin tiukasti, mutta on pakko. Pakko, pakko, pakko! Jokainen gramma ja vyötäröltä lähtenyt senttimetri merkitsee. Paljon. Liikaa.

Tunnen ylikierrosten käynnistyvän jälleen eikä auta kuin nöyrtyä niiden edessä, en haluaisi turruttavaa rauhoittavaakaan ottaa tällaisen vuoksi. Näinä hetkinä - tunteina ja päivinä - olen tuotteliaampi kuin koskaan, varsinainen tehopakkaus ja superhyvä vaimo; teen ruoat, siivoan, puunaan, järjestelen ja paijaan miestä. Näen ystäviä, nauran, käyn tuplatehoilla, maailma ympärilläni pyörii pikakelauksella, en tarvitse unta ja pärjään lähes Pyhällä Hengellä. Tai no, aamupuurolla ja muutamalla omenalla. Juon liikaa kahvia ja poltan aivan liian monta tupakkaa.

Mutta hitto vie olen tehokas nainen!

Viikkokatsaus.

Torstai-ilta.
Istun päivystyksessä miehen kanssa. Hän on raivoissaan, turhautunut ja surullinen. Miksi taas kävi näin? Erikoistuva lääkäri lähettää kiireisesti hoidon arvioon suljetulle osastolle. Istun toisessa päässä sohvaa kuin mies. Ahdistuneena, itkuisena ja masentuneena. Haluan tappaa itseni, mutta lupaan, etten tee mitään tyhmää.

Perjantai.
Aamusta palaan päivystykseen ja saan ajan tutulle osastolle hoidon arviointiin. Olen väsynyt odottamaan, ahdistunut ja sekaisin. Lääkäri lähettää minut kuitenkin matkaan, sillä en halua jäädä päivystysosastolle. Myöhemmin hoidon arviossa päädymme vaihtamaan lääkitystä, osastohoitoa ei välttämättä tarvita. Huokaisen ristiriitaisin tuntein ja lupaan jälleen kerran olla tappamatta itseäni.

Viikonloppu.
Juoksen ja könyän lihakseni kipeiksi; se tuntuu sairaalla tavalla hyvälle. Ruokapeikko kiusaa ja ilkkuu: Läskipaska tyttö! Olisi pitänyt pystyä parempaan. Söisit vähemmän, liikkuisit enemmän.

Maanantai.
Nukun huonosti, mutta lääkitys alkaa toimia. En ole niin ahdistunut. Saan lieviä raivokohtauksia, mutta se tuntuu pieneltä.

Tiistai.
Makoilen ystävän sohvalla ja rapsutan kehräävää kissaa leuan alta. Siinä hetkessä on hyvä olla. Ei tarvita vuolaita sanoja, ei jatkuvaa puheenvirtaa - tuntuu kuin hiljaisuus puhuisi puolestaan. Olen onnellinen hänestä. Tuntuu pahalta, että myös hän on rikkonainen ja etsii apua pahaan oloonsa vääristä asioista, mutta hänestä itsestään minä olen onnellinen ja kiitollinen. Enempää en voisi olla.

Pakkoajatuksia ja liikaa virtaa.

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Tämä on taas näitä päiviä: tiistai, joka tuntuu maanantailta. Tosin kaikki päivät tuntuvat nykyään surkeilta maanantailta - paitsi ihan oikeat maanantait, jotka tuntuvat yleensä ihan siedettäviltä. 

Heräsin puoli viideltä katkonaisen yön jälkeen. Puin toppatakin päälleni ja istuin pihamaan puiselle penkille, paleli vieläkin. Karistin aamutupakan kahviini ja kirosin; kuka perkele tuonkin tuohon laittoi? Naapurin musta kissa tuijotti minua ikkunasta, varmaan mietti, mitä ihmettä tuo ihmisolento teki hereillä siihen aikaan vuorokaudesta; normaalit ihmiset nukkuvat vielä. Mutta mitä minäkään normaalista tiedän? Kohta kolmekymppinen, ikuinen opiskelija ja mielenterveyskuntoutuja. Hullu mikä hullu. Sitä paitsi inhoan sanaa 'mielenterveyskuntoutuja'; se tuo mieleeni vain yksinkertaisen ihmisen, jonka aivot ovat sahajauhoa ja kasvot ilmeettömät kuin kivipatsaalla. Onneton, lasittunut katse ja toistaitoinen. Hmm. Minä, mielenterveyskuntoutuja. Kyllä.

Mies katsoi illalla minua tutkivasti ja kysyi, olenko laihtunut. Naurahdin hieman liian ylimielisesti, että en tosiaankaan ole ja käännyin kannoillani. Hups, valehtelin. Vaakahan näytti miinus puolitoista kiloa. Jos sekin valehtelee? Eihän sen pitäisi näkyä vielä ulospäin. Eihän se voi vielä näkyä ulospäin!

Kuva: http://johnkenn.blogspot.fi/

Lopetin psykiatrin määräyksiä vastoin kaikki rauhoittavat - 150mg mieltä turruttavaa tasaavaa psyykelääkelääkettä - enkä uskalla soittaa siitä hänelle. Pitäisi, mutta en vain pysty uskalla voi kehtaa kykene. Aluksi ajattelin, että lääkkeiden lopettaminen olisi hieno ajatus, oikea kuningasidea, mutta enää en ole aivan varma asiasta. Lääkettä ei olisi saanut lopettaa kertaheitolla, ei tietenkään, mutta vähätkö välitin. Ensin sain takaisin toiminnalliset kohtaukset, sittemmin tämän pökerryttävän hyperaktiivisuuden, jota voisi jo kutsua melkein maniaksi. En enää nuku kunnolla, en yöllä, en päivällä. Ajatukseni lentää nopeammin kuin pitkään aikaan; niitä nousee mieleeni kuin pop up -ikkunoita enkä pääse niistä eroon. Leivon keskellä yötä korvapuusteja, jotka lopulta päädyn lahjoittamaan naapuripariskunnalle, koska itsehän olen sokerilakossa ja mies ei niistä muutenkaan välitä. Aamutuimaan nostatan sämpylätaikinaa, luen, neulon, siivoan, tiskaan... On pakko tehdä koko ajan tai pakkoajatukset ja -teot valtaavat pääni. Ne samat, jotka osastolla saatiin kitkettyä pois. Jatkuva kävely, askelten laskeminen. Yksi kaksi kolme tuhat askelta ja tauko, kohta sama uudestaan. Aina tuhat. Tuhat perhanan askelta tässä kaksiossamme, kaupassa, kadulla, kirjastossa, rappukäytävässä. Ja minä kun väitin kirkkain silmin osaston tulohaastattelussa, ettei minulla ole pakkoliikuntaa.

pese kädet kävele monta kaksihaaraista löytyy millaiset hautajaiset haluaisin mikä olisi helpoin tapa kuolla soita virsiä pianolla jo viisi tuntia syömättä hyvä tyttö järjestä astiakaapit laita shakkinappulat suorempaan viikkaa alusvaatteet siisti vaatekaappisi laske sekunteja minuutteja tunteja neulo lue tee tee tee sinä tyhmä läski paska

Se on palannut.

Tuntuuko sinusta koskaan siltä, ettet pysy enää pystyssä? Lyökö sydämesi epätahtiin, aivan liian voimakkaasti? Salpaako hengitystäsi ja haluatko vain juosta ja kadota paeta ja piiloutua? Minusta tuntuu siltä liiankin usein - ja valitettavasti tiedän, mitä se tarkoittaa: ahdistuneisuushäiriöni on pahentunut. Taas.

En tiedä, onko kyse "vain" uudesta lääkityksestäni, lapsettomuuden kipeästä viitasta - ja lähes kymmenestä perheenlisäystä odottavasta ystäväpariskunnasta - vai keväästä ja lisääntyneestä valosta. Ehkä se on sekoitus kaikkia tai vain yksittäinen hippunen jostakin, mutta oloni on pahempi kuin aikoihin. Vihaan itseäni, en osaa hengittää, perun tapaamisia, makaan suljetuin silmin hiljaisessa huoneessa ja yritän vain päästä näiden kipeiden päivien ohitse. Haluaisin itkeä tämän kaiken pois, mutta en edelleenkään osaa. Joku on varmasti vienyt kyyneleeni.

Nyt tekisi mieli pyytää anteeksi typerää, turhaa ja säälittävää kirjoitustani, mutta yritän olla tekemättä niin, sillä itsellenihän minä pääasiallisesti näitä kirjoitan.

(Sen sijaan haluan toivottaa uuden lukijan tervetulleeksi!)

Odotan aamulehteä.

Postinkantaja on myöhässä, odotan aamulehteä oven takana ja nojaan päätäni seinään. Puhaltelen kahvimukista nousevaa höyryä ja suljen hetkeksi silmäni. Eteisen lattia on kylmä ja hiekkainen, suuret laatat tuntuvat karheilta sormenpäitä vasten; piirrän lattiaan kuvioita ja pohdin, miten tarkaksi tuntoaisti tarkentuisi, jos ei näkisi lainkaan. Miltä tuntuisi tämä kylmyys? Miltä villasukkien vieno kutina jalkapohjissa? Harvoin uskallan painaa silmiäni kiinni, sillä sisäinen kaaos on liian voimakas. Juoksen sitä karkuun pitämällä itseni valppaana hetkestä toiseen, mutta joskus mieleeni hiipii kysymys: entä jos vain antaisi mennä? Päästäisi irti ja kohtaisi sen kaiken.

Lasken tunteja miehen herätyskelloon, omaan herätyskelloon, auringonnousuun, auton käynnistymiseen, kauppojen avautumiseen... Kolmesataa minuuttia. Yö vaihtuu päiväksi.

06:13

Kello on vasta vähän, mutta unettomuus on tullut takaisin. Istun katsellen vesisadetta ja kuunnellen satunnaisia kappaleita. Nainen laulaa koskettavasti ja purskahdan itkuun. Sanat tulevat liian lähelle, ihan iholle. Se on niin kaunis laulu, ajattelen, ja muistot tulvivat mieleeni. Ihmisiä. Pikkulapsia, nuoria ja vanhoja, terveempiä ja monisairaita - yhtä arvokkaita kaikki.

tulee kruuna taikka klaava 

kumpaakin sinä et voi saada 

yksin kestät sen

olet epäonninen

minkä sille voi

et voi kuin sietää

Välillä on niin vaikeaa suhteuttaa elämää sen oikeisiin mittasuhteisiin. Itsellä olisi kaikki mahdollisuudet liikkua ja toimia, mutta käperryn kuoreeni siinä pelossa, että joku katsoo pitkään, inhoaa tai vihaa. Arvostelee, osoittaa sormella. Mutta oletko sinä koskaan kohdannut vanhaa ihmistä, jonka vauhdikkaat vuodet ovat jo takana? Kuitenkin voit saada häneen yhteyden ihan vain pysähtymällä ja katsomalla hetken silmiin. Siellä se on: silmien palo, pieni karehtiva hymy ja sydän, joka on sykkinyt läpi koko myrskyisän elämän. Onko mitään kauniimpaa kuin vanhan ihmisen sielukkaat silmät ja se pieni hetki, jolloin hento kosketus yhdistää kaksi ihmistä? Hänkin liikkuu, tiesitkö? Hänen silmänsä liikkuvat, suu muotoutuu hymyyn ja sielu tanssii yhdessä sydämen kanssa. Ei liikkeen tarvitse aina olla lumoavaa pyöritystä, jalkojen ja käsien saumatonta yhteistyötä valokeilassa - ei, se voi olla paljon pienempää. Tai oletko koskaan nukuttanut pientä lasta? Silittänyt silkkisiä hiuksia, katsellut syvälle tuikkiviin silmiin ja yrittänyt hyssytellä tutin takaa pärskiviä sanoja: "Jutellaan sitten päiväunien jälkeen." Miten sydämenpysäyttävä onkaan sen pieni nyrkin puristus, joka takertuu sormeesi unen rajamailla.

Kuten liike, myös rohkeus voi olla pientä, vaikka se sanana onkin kovin mahtipontinen. Missä sinä voisit olla rohkeampi? Miten voittaisit sen mustan pelon varjon, joka vain kasvaa ja kasvaa, kun yrität juosta sitä karkuun; mitä kauemmas menet, sitä suuremmaksi se kasvaa. Ehkä tänäänkin vain pieni ripaus rohkeutta - yksi sana, hymy tai silmänisku - voisi silittää pelon päätä ja tehdä siitä pienemmän. Ehkä.

Kuuletko, kun huudan?

Huomaan ahdistuksen saapuvan. Minä tunnistan sen; koko kroppani jännittyy ja puren hampailla huuliani niin, että maistan veren suussani. Sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yritän istua kädet ja jalat ristissä. Olen kuullut, että se saattaisi auttaa.

Olen valvonut kaksi yötä, sillä on tuntunut pahalta käydä yksin nukkumaan. Ahdistus on jälleen määrännyt marssitahdin. Tekisi mieli piirtää tai maalata paha olo pois, mutta en osaa sitäkään; saan aikaiseksi vain rumia, haparoivia viivoja ja ison kasan pyyhekumin silppua. Silmieni takana jo kuukausia välkkynyt kuva vain voimistuu, mutten saa siitä otetta vieläkään. En, vaikka vihaisin kyynelin yritän. Ei tästä mitään tule, on niin paha olla! Ryttään paperia ja hautaan kädet kasvoihin.

Miksi on niin vaikea hyväksyä itsensä? Häpeän sitä, miten kauan - kuinka tuskaisen monta ja pitkää vuotta - jaksan vihata ja inhota itseäni. Häpeän myös sitä, etten ole vieläkään osannut parantua, vaikka olen saanut parempaa apua kuin olisin ikinä ansainnut.

Vain hiljainen rukous kiertää pienessä huoneessa.

Keskipäivän demoni.

Yritän hokea itselleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Minua kehotetaan näkemään ystäviä, puhumaan ja olemaan aito. En osaa. Ei saa olla vaivaksi, kuiskaa ääni sisälläni. Itkeminen ja tunteminen ylipäätään olisi hyvinkin sallittavaa, ettei niellyt kyyneleet ja olotilat jäisi asumaan minuun. Ettei niistä tulisi möykkyjä kehooni.

Yritän olla ajattelematta, että syömishäiriö on pieni ilkeä tyttö, joka käskyttää ja rajoittaa - se on sairaus, ei henkilö. On niin vaikeaa yrittää vaimentaa vuosien äänet ja tuhota ne kuvat silmistäni. Pidän veistä lähelläni, mutta en tartu siihen; aivan kuin se auttaisi ja toisi turvaa vain läsnäolollaan. Pitäisi heittää se pois, mutta.

Surettaa, että mieltäni viedään taas. Että kaikki ympärilläni muuttuu mustemmaksi, kaukaisemmaksi ja raskaammaksi. En haluaisi palata siihen samaan, mutta en löytänytkään tietä paremmalle puolelle vielä. Minun pitäisi iloita, että pääsin edes tähän kouluun, mutta puhun siitä hiljaa, jos ollenkaan. Onhan se ihan kiva, totean laimeasti, enkä ehkä usko itsekään sanomaani.

Pieniä mustelmia, unettomia öitä.

Yritin päivällä olla rohkea ja esitin epätoivoisia kysymyksiä: olenko mokannut, olenko huono, onko minusta mihinkään? Kyyneleet särkivät ääneni, mutta ylpeys nieli kaiken ja katseeni kohdistui lattiaan. Ei, olin kuulemma hyvä. Hyvä kohtaamaan ja olemaan läsnä - mutta pitäisi mennä eteenpäin. Huojennus, ahdistus ja sekapäisyys samassa paketissa. Kiitos. Halpaa humalaa, kun kierrokset kasvavat, vaikka voisi jo hiljentää. Nauroin hyväntahtoisille höpötyksille, halasin pientä harmaapäätä ja kuiskasin tärkeälle, että nyt saisi jo päästää irti - kyllä Porteilla oltaisiin vastassa. Kaiho kipristi sydänalaa, haikeus tuli taas luokseni.

Nyt hakkaan sääriäni mustelmille isku toinen kolmas ja tukahdutan itkua, etten herättäisi toista. Saisi edes hän nukkua. Luen kirjoituksiani ja huomaan, miten onni vaihtelee päivästä toiseen. Niin kovasti haluaisin irroittaa otteen sen pienen tytön kädestä, joka ei osaa olla läsnä itselleen, mutta miten vaikeaa se onkaan! Toistan itseäni, tiedän, mutta en nyt osaa muutakaan. Anteeksi.

Vielä on aikaa, mutta valmistaudun hyvästeihin hyvissä ajoin. En haluaisi, mutta on pakko.

Kun ei uskalla mennä nukkumaan.

Mikä ihana, pimeä yö. Minusta, todellisesta iltatorkusta, on tullut varsinainen yökyöpeli. Tavallaan pidän siitä, kuinka näen iltojen tummuvan ja saan hengittää viilenevää yöilmaa. Syksyiset illat ja yöt tuovat turvaa, pimeys kietoo suureen syliinsä minutkin, vaikken ihan pieni enää olekaan.

Poljin töistä kotiin ja huomasin, kuinka mutkikkaat murheet kieppuivat päässäni edestakaisin - ajoin aivan väärään suuntaan. Kyllä, eksyin kilometrin päässä kotoani ja laskin kiertomatkaa tulleen ainakin parin kilometrin verran. Anorektinen tytönraasu sisälläni taputti olalle ja virnisteli kurittomasti, kun poljin viimeisillä voimillani jyrkkää ylämäkeä, mutta tämä oikea minä... Se olisi mieluummin valinnut oikean reitin pitkän päivän jälkeen. Sairas ja sitkeä ilkimys myös sätti, kun söin iltapalaa. Tai kun töissä otin tonnikalapurkillisen lisäksi voileivän. Ja niin, se käski kirjoittaa mustaan vihkoon kahdeksansataa kaloria. En ole oma itseni, mutta janoan kipeästi kontrollia tämän kaiken epätietoisuuden, ahdistuksen ja niskaani hengittävän masennuksen keskellä; tarvitsen turvallista mustaa vihkoani, tietoisuutta ja kurinalaisuutta. Liikunta-annos: pyöräily, kävely. Ei se riitä! Pitäisi pystyä parempaan, olla tehokkaampi ja ennen kaikkea kuluttaa tarpeeksi paljon enemmän.

En uskalla mennä nukkumaan - mitä jos en nukahdakaan tarpeeksi nopeasti? Mitä jos taas valvottaa? Inhoan ja pelkään sitä, sillä mikään ei ole kauheampaan kuin pyöriä tuskaisena lakanoissaan ja kuunnella hiljaa tuhisevaa miestä. Jäädä kiinni katujen ääniin, humalaisiin ihmisiin ja autojen ylinopeuteen.

En halua taas myöntää olevani liian uupunut.

Yössä tuoksuivat tupakka ja humala.

Järjestelin eilen vaatekaappini sisältöä, joka uhkaavasti alkoi valua lattialle. Kaiholla katselin vaatteita, joihin olin joskus mahtunut. En ymmärrä, miten niihin voi liittyä niin paljon tunteita ja muistoja... Uskalsin kuitenkin tehdä pienen päätöksen ja hävittää yhdet niistä lukuisista "näihin mahdun vielä" -housuistani. Tavoitehousuista. Säikähdin, miten pieni olin vielä kaksi vuotta sitten; nyt en mahtuisi niihin vaatteisiin mitenkään! Huomasin sisälläni kuohahtavan, tunteita risteilevän ihan sekapäisinä edestakaisin. Ylpeyttä kaihoa vihaa katkeruutta huojennusta epäonnistumista luopumista surua kunnianhimoa. Jätin vielä muutaman vaatekappaleen kaappini perukoille, ikään kuin tuomaan turvaa ja pakoreitin valmiiksi. Tiedän, miten helppoa olisi saada itsensä takaisin niihin lastenvaatteisiin, mutta halusinko sitä? Ehken. Jätän itselleni kuitenkin sen mahdollisuuden vielä, en pystynyt luopumaan kaikesta. Toistaiseksi. Turvaamaan niitä todella pahoja hetkiä.

Yöllä seisoin parvekkeella ja katselin juhlivia ihmisiä. Pikkulauantai - sillä ne kai kadulla halailivat toisiaan humalassa. Korkokenkiä, naurunremakkaa, päihtyneitä riitoja, itkua ja tupakankatkua. Jos vielä itse polttaisin, olisi siinä ollut loistava hetki. Juuri tupakan tuntuinen tovi. Melkein tuli ikävä, mutta ei kuitenkaan. Siitä on kaksi ja puoli vuotta, kun lopetin polttamisen - en voisi enää palata siihen, vaikka seitsemän vuotta sainkin turvaa siitä(kin) myrkystä. Kiitos, mutta ei kiitos.

Tunnen syksyn läheisyyden. Se pelottaa ja tuntuu hyvältä samaan aikaan. Rakastan syksyä ehkä vielä enemmän kuin kevättä, vaikka rankimmat tunnemyrskyt ja sudenkuopat käynkin läpi juuri pimeimpään aikaan. Syksy antaa syyn olla yksin, ei tarvitse selitellä kenellekään.