Viikkokatsaus.

Torstai-ilta.
Istun päivystyksessä miehen kanssa. Hän on raivoissaan, turhautunut ja surullinen. Miksi taas kävi näin? Erikoistuva lääkäri lähettää kiireisesti hoidon arvioon suljetulle osastolle. Istun toisessa päässä sohvaa kuin mies. Ahdistuneena, itkuisena ja masentuneena. Haluan tappaa itseni, mutta lupaan, etten tee mitään tyhmää.

Perjantai.
Aamusta palaan päivystykseen ja saan ajan tutulle osastolle hoidon arviointiin. Olen väsynyt odottamaan, ahdistunut ja sekaisin. Lääkäri lähettää minut kuitenkin matkaan, sillä en halua jäädä päivystysosastolle. Myöhemmin hoidon arviossa päädymme vaihtamaan lääkitystä, osastohoitoa ei välttämättä tarvita. Huokaisen ristiriitaisin tuntein ja lupaan jälleen kerran olla tappamatta itseäni.

Viikonloppu.
Juoksen ja könyän lihakseni kipeiksi; se tuntuu sairaalla tavalla hyvälle. Ruokapeikko kiusaa ja ilkkuu: Läskipaska tyttö! Olisi pitänyt pystyä parempaan. Söisit vähemmän, liikkuisit enemmän.

Maanantai.
Nukun huonosti, mutta lääkitys alkaa toimia. En ole niin ahdistunut. Saan lieviä raivokohtauksia, mutta se tuntuu pieneltä.

Tiistai.
Makoilen ystävän sohvalla ja rapsutan kehräävää kissaa leuan alta. Siinä hetkessä on hyvä olla. Ei tarvita vuolaita sanoja, ei jatkuvaa puheenvirtaa - tuntuu kuin hiljaisuus puhuisi puolestaan. Olen onnellinen hänestä. Tuntuu pahalta, että myös hän on rikkonainen ja etsii apua pahaan oloonsa vääristä asioista, mutta hänestä itsestään minä olen onnellinen ja kiitollinen. Enempää en voisi olla.