Kuuletko, kun huudan?

Huomaan ahdistuksen saapuvan. Minä tunnistan sen; koko kroppani jännittyy ja puren hampailla huuliani niin, että maistan veren suussani. Sattuu kaikilla mahdollisilla tavoilla. Yritän istua kädet ja jalat ristissä. Olen kuullut, että se saattaisi auttaa.

Olen valvonut kaksi yötä, sillä on tuntunut pahalta käydä yksin nukkumaan. Ahdistus on jälleen määrännyt marssitahdin. Tekisi mieli piirtää tai maalata paha olo pois, mutta en osaa sitäkään; saan aikaiseksi vain rumia, haparoivia viivoja ja ison kasan pyyhekumin silppua. Silmieni takana jo kuukausia välkkynyt kuva vain voimistuu, mutten saa siitä otetta vieläkään. En, vaikka vihaisin kyynelin yritän. Ei tästä mitään tule, on niin paha olla! Ryttään paperia ja hautaan kädet kasvoihin.

Miksi on niin vaikea hyväksyä itsensä? Häpeän sitä, miten kauan - kuinka tuskaisen monta ja pitkää vuotta - jaksan vihata ja inhota itseäni. Häpeän myös sitä, etten ole vieläkään osannut parantua, vaikka olen saanut parempaa apua kuin olisin ikinä ansainnut.

Vain hiljainen rukous kiertää pienessä huoneessa.