Äiti ja tytär - miten vaikeaa!

Viime aikoina olen ajatellut järkevästi. Ehkä se on johtunut osittain siitä, että koulu on pistänyt akateemiset aivosoluni ja -hiukkaseni töihin, mutta asiassa olevan muutakin takana. Tiedättehän sen tunteen, kun huomaat ajatuksiesi ja ennen kaikkea asenteidesi muuttuneen? Kuin joku olisi pyyhkäissyt huurua lasista ja nyt näkisi kirkkaammin. Täytynee siis kirjoittaa nopeasti ajatuksensa ylös, kun pian ne kuitenkin heittävät häränpyllyä ja verhot laskeutuvat mieleni eteen. No, toivottavasti ei.

Äitiä olen miettinyt paljon ja äiti-tytär-suhdetta. Olen vuosien saatossa jo lähes alkanut vihaamaan tuota sanaa, se värittyy niin negatiivisena silmissäni ja mielessäni. Mutta kun sitä oikein jää pohtimaan, voi siitä löytää jotain hyvääkin. Suhteestamme, meinaan. Jos minun pitäisi kuvailla pelkillä sanoilla yhteiseloamme, se voisi olla jotain tällaista:

tyhjyys etäisyys viha suru narsismi katkeruus hyväksikäyttö lähentyminen hämmennys

Avaisinko noita asioita? Tekee kipeää, mutta aion yrittää, sillä haluan todella päästä irti vihasta ja katkeruudesta.

Lapsuudesta muistan lähinnä tyhjää, josta olenkin tainnut jo aiemmin täällä kertoa. Muistan isän - minun sankarini - verrattain hiljaisen ja höpsön, mutta voi, miten rakkaan. Äidin kohdalla on kuitenkin iso aukko, jota siskoni yritti parhaansa mukaan täyttää. Teini-ikä oli rankka, kun äiti todellakin täytti paikkansa! Hän tuli elämääni liikaa, ei antanut tilaa, ei omaa aluetta, mitään. Huoneeni, päiväkirjani, puhelimeni, koulukirjani, laukkuni eivät jääneet häneltä tutkimatta. Ei ollut kovin vaikeaa jäädä kiinni tupakasta tai liioista rauhottavista, kun äiti tutki joka pienimmänkin nurkan huoneestani. Niinä vuosina vihasin häntä enemmän kuin ikinä, mutta häpesin vihaani ja peitin sen kovan kuoren alle.

Jossain vaiheessa kasvoin lähes aikuiseksi. Yritin ainakin kovasti. Miten onnellinen olinkaan omasta tilasta ja vapaudesta! Otin selvästi etäisyyttä äitiini ja löysin surun. Pelkäsin sitä, ehkä häpesinkin, joten kätkin kaiken sisimpääni. Löysin sanan "narsismi" ja etsin merkitystä sille. Siinä se oli, kaikki täsmäsi. Äiti. Narsisti. Viha nosti jälleen päätään, mutta uskollisesti jälleen nielin sen. Jossain vaiheessa löysin äidinkaipuun; halusin niin kovasti löytää sen ymmärtävän, pullantuoksuisen äidin, jolle olisin voinut jakaa poikahuolet ja arjen ilot. Olin aikuinen, mutta ikävöin ja tarvitsin äitiä, joka rakastaisi vilpittömästi. Myönnän hyväksikäyttäneeni äitiä inhottavalla tavalla: kun tarvitsin jotain, soitin hänelle, sillä tiesin hänen ostavan sen minulle. Hän aina osti. Auttoi, jos en pärjännyt. Podin huonoa omatuntoa tästä, mutta ajattelin sokeasti voivani tehdä niin, sillä eihän äitikään koskaan ollut minulle mitään. Miksi minun tarvitsisi? Voisin vain käyttää häntä hyväksi. Ei, ei, ei!

Ehkä olen aikuistunut, mutta nyt ihan rehellisesti luulen äitini kyllä rakastaneen - ja rakastavan edelleen. Hän on sairas, tiedänhän minä sen, mutta varmasti myös rankka taistelu epilepsiani kanssa vaikutti hänenkin jaksamiseensa. Hän ei ehkä ole osannut rakastaa, tai ainakaan osoittaa rakkauttaan, muuten kuin ostamalla, antamalla rahaa, tarjoamalla taloudellista apua. Hän ei ehkä ole kiinnostunut minusta lapsena, en ehkä ollut sitä, mitä hän halusi, mutta hän on kyllä myöhemmin yrittänyt olla äiti ja tukea kaikin mahdollisin tavoin.

En minä vieläkään osaa häntä rakastaa, oikeasti inhoan monia asioita hänessä, mutta en halua vihata. En tahdo katkeroitua, vaikka hän ei olekaan osannut osoittaa rakkauttaan muuta kuin ostamalla sitä minulle. Olenko minä yrittänyt? En tarpeeksi. Nyt on aika tehdä muutos, sillä vain itseäni voin muuttaa.