Yritän hokea itselleni, ettei tässä ole mitään järkeä. Minua kehotetaan näkemään ystäviä, puhumaan ja olemaan aito. En osaa. Ei saa olla vaivaksi, kuiskaa ääni sisälläni. Itkeminen ja tunteminen ylipäätään olisi hyvinkin sallittavaa, ettei niellyt kyyneleet ja olotilat jäisi asumaan minuun. Ettei niistä tulisi möykkyjä kehooni.
Yritän olla ajattelematta, että syömishäiriö on pieni ilkeä tyttö, joka käskyttää ja rajoittaa - se on sairaus, ei henkilö. On niin vaikeaa yrittää vaimentaa vuosien äänet ja tuhota ne kuvat silmistäni. Pidän veistä lähelläni, mutta en tartu siihen; aivan kuin se auttaisi ja toisi turvaa vain läsnäolollaan. Pitäisi heittää se pois, mutta.
Surettaa, että mieltäni viedään taas. Että kaikki ympärilläni muuttuu mustemmaksi, kaukaisemmaksi ja raskaammaksi. En haluaisi palata siihen samaan, mutta en löytänytkään tietä paremmalle puolelle vielä. Minun pitäisi iloita, että pääsin edes tähän kouluun, mutta puhun siitä hiljaa, jos ollenkaan. Onhan se ihan kiva, totean laimeasti, enkä ehkä usko itsekään sanomaani.
♥
VastaaPoista