Iso ahdistus.

Kylmä lattia painaa selkääni vasten, kun makoilemme terapiahuoneen lattialla. Hienoinen ahdistus kutittaa niskavilloja, kun hän kehottaa tarkkailemaan hengityksen rytmiä ja tuntemaan lattian allani; en haluaisi ajatella, kuinka suuren tilan vien pienen huoneen lattialta. Vedän polvet koukkuun, avaan silmät ja katson taideterapeuttini tarkkaileviin silmiin. Vähän ahdistaa, tunnustan, tai oikeastaan aika paljonkin. Istuma-asento on turvallisempi, sillä siinä voi vetää itsensä niin pieneen kippuraan, ettei lattiapinta ota vastaan liikaa. En uskalla hengittää kunnolla, en päästää vatsaa rennoksi, en katsoa silmiin. On iso olo. Massiivinen! Valtava! Hän puhuu järkeviä pienen tovin ja tekisi mieli kysyä, voidaanko yrittää uudelleen sitä lattialla makoilua. Mutta enhän minä uskalla - tyrmään oman ajatukseni ennen kuin ehdin päästää sitä edes puolitiehen.

Paha olo viipyilee ja valtaa alaa, kun sohin suurelle paperille mustia hiiliviivoja: suoraa, vinoa, kaarevaa ja pyöreää. En osaa vastata kysymyksiin, minulla ei ole mielipidettä mihinkään, ei omia ajatuksia. Sanon tunnin aikana ainakin kolmekymmentä kertaa: en tiedä. Miten tyhmäksi itseni tunnenkaan! Päässä kumisevat vain paha olo ja ahdistus, jotka kasvavat minuutti minuutilta.

Hän pyytää vielä jäämään hetkeksi - ahdistuneena ei ole hyvä lähteä. Mikä epäonnistuminen, ajattelen itsekseni, mutta jään hetkeksi istumaan. En tiedä, kumpaa yritän vakuutella enemmän, kun hoen vähän väliä kyllä tämä tästä, se menee kohta ohitse. Itseäni varmaan. Mutta ei se mene, taidamme molemmat tietää sen - kunhan yritän olla mahdollisimman vähän vaivaksi.

Olo jää sisälleni rakentamaan majaa. Käsi hamuaa veistä ja keltaisia pillereitä, mutta mies on kotona. En minä voi.