Pieniä mustelmia, unettomia öitä.

Yritin päivällä olla rohkea ja esitin epätoivoisia kysymyksiä: olenko mokannut, olenko huono, onko minusta mihinkään? Kyyneleet särkivät ääneni, mutta ylpeys nieli kaiken ja katseeni kohdistui lattiaan. Ei, olin kuulemma hyvä. Hyvä kohtaamaan ja olemaan läsnä - mutta pitäisi mennä eteenpäin. Huojennus, ahdistus ja sekapäisyys samassa paketissa. Kiitos. Halpaa humalaa, kun kierrokset kasvavat, vaikka voisi jo hiljentää. Nauroin hyväntahtoisille höpötyksille, halasin pientä harmaapäätä ja kuiskasin tärkeälle, että nyt saisi jo päästää irti - kyllä Porteilla oltaisiin vastassa. Kaiho kipristi sydänalaa, haikeus tuli taas luokseni.

Nyt hakkaan sääriäni mustelmille isku toinen kolmas ja tukahdutan itkua, etten herättäisi toista. Saisi edes hän nukkua. Luen kirjoituksiani ja huomaan, miten onni vaihtelee päivästä toiseen. Niin kovasti haluaisin irroittaa otteen sen pienen tytön kädestä, joka ei osaa olla läsnä itselleen, mutta miten vaikeaa se onkaan! Toistan itseäni, tiedän, mutta en nyt osaa muutakaan. Anteeksi.

Vielä on aikaa, mutta valmistaudun hyvästeihin hyvissä ajoin. En haluaisi, mutta on pakko.