Kun ei uskalla mennä nukkumaan.

Mikä ihana, pimeä yö. Minusta, todellisesta iltatorkusta, on tullut varsinainen yökyöpeli. Tavallaan pidän siitä, kuinka näen iltojen tummuvan ja saan hengittää viilenevää yöilmaa. Syksyiset illat ja yöt tuovat turvaa, pimeys kietoo suureen syliinsä minutkin, vaikken ihan pieni enää olekaan.

Poljin töistä kotiin ja huomasin, kuinka mutkikkaat murheet kieppuivat päässäni edestakaisin - ajoin aivan väärään suuntaan. Kyllä, eksyin kilometrin päässä kotoani ja laskin kiertomatkaa tulleen ainakin parin kilometrin verran. Anorektinen tytönraasu sisälläni taputti olalle ja virnisteli kurittomasti, kun poljin viimeisillä voimillani jyrkkää ylämäkeä, mutta tämä oikea minä... Se olisi mieluummin valinnut oikean reitin pitkän päivän jälkeen. Sairas ja sitkeä ilkimys myös sätti, kun söin iltapalaa. Tai kun töissä otin tonnikalapurkillisen lisäksi voileivän. Ja niin, se käski kirjoittaa mustaan vihkoon kahdeksansataa kaloria. En ole oma itseni, mutta janoan kipeästi kontrollia tämän kaiken epätietoisuuden, ahdistuksen ja niskaani hengittävän masennuksen keskellä; tarvitsen turvallista mustaa vihkoani, tietoisuutta ja kurinalaisuutta. Liikunta-annos: pyöräily, kävely. Ei se riitä! Pitäisi pystyä parempaan, olla tehokkaampi ja ennen kaikkea kuluttaa tarpeeksi paljon enemmän.

En uskalla mennä nukkumaan - mitä jos en nukahdakaan tarpeeksi nopeasti? Mitä jos taas valvottaa? Inhoan ja pelkään sitä, sillä mikään ei ole kauheampaan kuin pyöriä tuskaisena lakanoissaan ja kuunnella hiljaa tuhisevaa miestä. Jäädä kiinni katujen ääniin, humalaisiin ihmisiin ja autojen ylinopeuteen.

En halua taas myöntää olevani liian uupunut.