Puen hymyn ylleni, vaikka sydän huutaa kipujaan.

Hellepäivä. Aurinko lämmittää ihoani ja saa järven pinnan kimaltelemaan, mutta en minä sitä näe. Katson rantaa, jossa sorsat kerjäävät pullaa ja näen itseni kellumassa kaislikossa. Kuolleena. En voisi tehdä sitä. Haluaisin, mutta en saa särkeä niitä vähiäkään sydämiä, joiden tiedän välittävän edes vähän.

Voin samaistua ohitse juoksevien tossujen töminään ja tuntea heidän puuskuttavan hengityksen. Kilometrit taittuvat kuin itsestään, kun flow vie. Laite estää juoksemiseni ja se sattuu. Pienisuuri ilonikin on mitätöity yhdellä leikkauksella. Näinä hetkinä mietin, jos lopettaisin syömisen. Olisi jotain, minkä osaisi ja missä voisi onnistua -  vaikka enhän minä viimeksikään onnistunut! Paisuin nopeasti takaisin niin normaaliksi (ei, vaan läskiksi), että ihan oksettaa. Mutta jos nyt onnistuisin? Jos olisin nyt parempi?

Ahdistus kasvaa päivä päivältä, kun asiat muuttuvat todelliseksi: ei koulupaikkaa, ei työtä. Ei lapsia. Ei mitään, mitä arvostaa tai rakastaa, missä onnistua tai mitä vaalia. Päiväkirjani sivut täyttyvät itsesäälistä ja rumista sanoista, peloista ja häpeästä.

Tyhjyys laajenee. On niin hemmetin yksinäistä, että tekisi mieleni huutaa, mutta en minä kykene. Laite rikkoo ääneni, ei kukaan kuule. Öisin en nuku, aamuisin en halua nousta, vaikka valveilla olisinkin. 

Ei tässä ole mitään järkeä.