Yössä tuoksuivat tupakka ja humala.

Järjestelin eilen vaatekaappini sisältöä, joka uhkaavasti alkoi valua lattialle. Kaiholla katselin vaatteita, joihin olin joskus mahtunut. En ymmärrä, miten niihin voi liittyä niin paljon tunteita ja muistoja... Uskalsin kuitenkin tehdä pienen päätöksen ja hävittää yhdet niistä lukuisista "näihin mahdun vielä" -housuistani. Tavoitehousuista. Säikähdin, miten pieni olin vielä kaksi vuotta sitten; nyt en mahtuisi niihin vaatteisiin mitenkään! Huomasin sisälläni kuohahtavan, tunteita risteilevän ihan sekapäisinä edestakaisin. Ylpeyttä kaihoa vihaa katkeruutta huojennusta epäonnistumista luopumista surua kunnianhimoa. Jätin vielä muutaman vaatekappaleen kaappini perukoille, ikään kuin tuomaan turvaa ja pakoreitin valmiiksi. Tiedän, miten helppoa olisi saada itsensä takaisin niihin lastenvaatteisiin, mutta halusinko sitä? Ehken. Jätän itselleni kuitenkin sen mahdollisuuden vielä, en pystynyt luopumaan kaikesta. Toistaiseksi. Turvaamaan niitä todella pahoja hetkiä.

Yöllä seisoin parvekkeella ja katselin juhlivia ihmisiä. Pikkulauantai - sillä ne kai kadulla halailivat toisiaan humalassa. Korkokenkiä, naurunremakkaa, päihtyneitä riitoja, itkua ja tupakankatkua. Jos vielä itse polttaisin, olisi siinä ollut loistava hetki. Juuri tupakan tuntuinen tovi. Melkein tuli ikävä, mutta ei kuitenkaan. Siitä on kaksi ja puoli vuotta, kun lopetin polttamisen - en voisi enää palata siihen, vaikka seitsemän vuotta sainkin turvaa siitä(kin) myrkystä. Kiitos, mutta ei kiitos.

Tunnen syksyn läheisyyden. Se pelottaa ja tuntuu hyvältä samaan aikaan. Rakastan syksyä ehkä vielä enemmän kuin kevättä, vaikka rankimmat tunnemyrskyt ja sudenkuopat käynkin läpi juuri pimeimpään aikaan. Syksy antaa syyn olla yksin, ei tarvitse selitellä kenellekään.