Odotan aamulehteä.

Postinkantaja on myöhässä, odotan aamulehteä oven takana ja nojaan päätäni seinään. Puhaltelen kahvimukista nousevaa höyryä ja suljen hetkeksi silmäni. Eteisen lattia on kylmä ja hiekkainen, suuret laatat tuntuvat karheilta sormenpäitä vasten; piirrän lattiaan kuvioita ja pohdin, miten tarkaksi tuntoaisti tarkentuisi, jos ei näkisi lainkaan. Miltä tuntuisi tämä kylmyys? Miltä villasukkien vieno kutina jalkapohjissa? Harvoin uskallan painaa silmiäni kiinni, sillä sisäinen kaaos on liian voimakas. Juoksen sitä karkuun pitämällä itseni valppaana hetkestä toiseen, mutta joskus mieleeni hiipii kysymys: entä jos vain antaisi mennä? Päästäisi irti ja kohtaisi sen kaiken.

Lasken tunteja miehen herätyskelloon, omaan herätyskelloon, auringonnousuun, auton käynnistymiseen, kauppojen avautumiseen... Kolmesataa minuuttia. Yö vaihtuu päiväksi.