Saisiko käydä talviunille?

Taideterapiaa. Hän kääntää totaalisen väsymykseni positiiviseksi, yrittää auttaa näkemään sen puolen, jonka aina itseltäni kiellän. Ajattele, ehkä tarvitset sitä nyt. Mieti, mihin voimavarasi tänään riittävät, mikä on sopivasti tässä hetkessä ja tee se. Jaksamista on myös se, että saa jalkansa nostettua sängynlaidan ylitse ja noustua istumaan. En ollut ymmärtänyt tuota. Voivatko minunkin voimavarani uupua uudelleen? Taasko ne sen tekevät? Oloni on samanlainen kuin parin kolmen vuoden takaa, jolloin voimieni rajat jäivät sohvalla istumisen ja makaamisen välimaastoon. Voimattomana näännytin itseäni. Nyt en näännytä, mutta voimaton olen jälleen. Kunpa osaisikin ajatella, että minä olen nyt tässä ja annan itselleni luvan siihen, väsymykseenkin. Mies ei ymmärrä, väsymykseni on hänelle liikaa. Tekisi mieli huutaa, mutta teen päinvastoin; iltamyöhällä tiskaan, siivoan, luuttuan ja laitan kaiken niin, että olisi mahdollisimman hyvin. Mutta ei mikään ole. Yritän sulkea suuni, niellä pahan oloni ja hymyillä, olla mainitsematta asioita masennus, ahdistus, väsymys, psykiatri ja taideterapia. Ne ovat kuin kirosanoja. Tiedämme niiden olevan olemassa, mutta leikimme, ettemme näe niitä.

Ahdistus ja vetäytyminen ovat ihan pinnan alla - kuin olisin valmiina varustamaan itseni suojapanssarilla hetkenä minä hyvänsä. Se on kuin jäätä tai lasia, luulen. Sana vain ja käperryn pieneksi, teen kilven jaloistani ja haarniskan käsistäni. Mitä nuo sanat tai ajatukset sitten voivat olla? Kelpaaminen, osaaminen, taitavuus, ansaitseminen, kauneus. Mitä vain, hyvää tai huonoa - ja ihan äkkiarvaamatta.