Hämmennys.

Elämä saa minut hiljaiseksi. Se saa ihmettelemään, miten olen nauranut ääneen, valvonut yömyöhään ja saanut kiitettäviä arvosanoja. Olen ollut hyvä! Kuullut toisten sanovan niin. Mutta - minäkö? Enhän minä voi olla?  Olen tuntenut yhteenkuuluvuutta, tiennyt osaavani ja nauranut taas silmäni kyyneliin.

Joka ilta olen avannut päiväkirjani ja aikonut kirjoittaa jotain, mutta ilta toisensa jälkeen sivu on jäänyt valkoiseksi. En ole löytänyt sanoja, tunnelmaa tai tunteita. On vähän tyhjä olo - ja samaan aikaan tunnen jotain, mitä en osaa selittää. Se on aika kevyttä, vähän helpohkoa ja hivenen luottavaista. Se on jotain ihan vierasta, sellaista pientä ja salaperäistä: hämmentynyt hymy, läsnäolo hetkessä ja hiljainen kiitos.

Miksi hyvää ja tasaista on niin paljon vaikeampi pukea sanoiksi? Miksi sitä ei edes uskaltaisi nähdä ja tuntea?