Kyllä.
Ja ei.
Ruoka on edelleen minulle kaloreita, valitettavasti. Silti minä urhoollisesti käyn taistelemaan niitä lukuja vastaan. Saatan kaupassa pysähtyä pitkäksi aikaa lukemaan eri ruokien tuoteselosteita, jolloin mieheni kohottaa kulmiaan ja tuhahtaa: "Joko mennään?" Etsin sellaisia lukuja, joiden tiedän olevan turvallisia. Niitä, jotka eivät ole liikaa. Mutta tiedänkö oikeastaan itsekään, mitä se on? En ole varma. Etsin jotain, mistä minulla ei ole tervettä ajatusta.
Kävin vuosia sitten ravitsemusterapeutin luona, joka kehotti minua syömään samankokoiselta lautaselta kuin mieheni. Olinhan näppäränä tyttönä vaihtanut lautaseni huomattavasti pienempään. Pikkuhiljaa jätin pienimmän lautasen aamupaloja varten ja siirryin keskikokoiseen, jossa olen jumissa vieläkin. Välillä mieheni kattaa pöydän ja saan pienen raivokohtauksen, kun lautaseni on aivan liian iso. Herranjesta se on oikea ruokalautanen! Samoin olen jumissa "yhden kauhan säännössä", jonka aikoinaan opettelin. Yksi kauhallinen, mielellään mahdollisimman pieni. Ei isompaa annosta kuin oma nyrkki on. Tuollaisista tavoista on mahdottoman vaikeaa päästä eroon! Enkä nyt tarkoita, että minun, sinun, kenenkään tarvitsisi syödä ylettömästi, mutta sellainen normius ruokailun suhteen olisi hyvin suotavaa. Sillä ihan oikeasti, kuka aikuinen tarvitsee sääntöjä selviytyäkseen ruokalautasen tyhjentämisestä? Niinpä. Kiellettyjä ruoka-aineitakin on, mutta en halua niitä lähteä tähän luettelemaan. Ne ovat silloisen sairaan mieleni sääntöjä, nekin, joista on tullut jo normeja mielessäni. Toki monia olen kumonnutkin jo, mutta paljon on vielä tehtävää.
Ja herkkyys sairastua uudestaan - se taitaa säilyä aina, kuten eräs ymmärtäväinen sairaanhoitaja kerran sanoi. Hän näki minussa selviytyjän, ei ikuista syömishäiriöistä. On vaan oltava vahva ja uskottava siihen, mitä ei juuri siinä hetkessä näe. Heikkonakin oltava vahva.
Itsekin oletan, että otsassani paistaa loppu ikäni stigma "syömishäiriöinen". Ymmärrän kyllä läheisten huolen, mutta joskus (varsinkin parempina aikoina) se ärsyttää ja turhauttaa! Kun he eivät unohda, en voi minäkään - helpompi jatkaa oireilua, kun kaikki sen olettavatkin jatkuvan, vaiko? Huono tekosyy ylläpitää sairastamista, mutta äärimmäisen helppo.
VastaaPoistaItsekin huomaan erilaisten ehtojen ja pakkojen ohjailevan syömistäni ja ylipäätään suhdettani ruokaan. Välillä rajoitteet tuntuvat vain pahalta unelta, kun taas tulee se huonompi vaihe ja koen itse laatimani säännöt jopa turvallisina.
Tämä kohta alkoi melkein itkettää: "Ja herkkyys sairastua uudestaan - se taitaa säilyä aina, kuten eräs ymmärtäväinen sairaanhoitaja kerran sanoi. Hän näki minussa selviytyjän, ei ikuista syömishäiriöistä. On vaan oltava vahva ja uskottava siihen, mitä ei juuri siinä hetkessä näe. Heikkonakin oltava vahva."
Kun vain jaksaisi taistella ja pitää motivaatiota yllä. Kun vain löytäisi niitä voimia kohdata pahimmat pelkonsa ja oppia irroittamaan tästä loputtomasta noidankehästä. Ehkä minäkin vielä joskus.
Tästä tuli varsinainen romaani - anteeksi! Tekstisi osui ja upposi. Niin samoja ajatuksia ja kokemuksia. Toivon sinulle paljon taistelutahtoa ja hyviä päiviä <3
Voi, älä pyytele anteeksi! Olen kiitollinen jokaisesta sanastasi :) Vielä me molemmat saamme jättää hyvästit sille kaikelle pahalle, usko pois. Tai ainakin olemme kyllin vahvoja vastustamaan sen kutsua. Aina ei motivaatio ole huipussaan, mutta tarvitseeko sen olla? Tai voiko se olla? Ei minusta. Siksi ollaan me ihmiset täällä toisiamme varten: tsemppaamassa ja työntämässä eteenpäin, kun toisen jalat ei jaksa.
VastaaPoistaKiitos paljon ja hurjasti voimia myös sinulle! Kyllä me pystytään siihen, ihan varmasti. <3