Olet ehkä nähnyt hänet.

Hän on ruskeahiuksinen ja vihreäsilmäinen. Pieni, mutta liian iso. Sisimmässään herkkä, mutta kovakuorinen. Tuo nuori nainen itkee harvoin, vaikka haluaisikin jonkun tietävän kyyneleistään; jonkun tavoittavan sen silmiensä surumeren, samanlaisen joka isänsä silmissä välkkyy. Hän hymyilee vain pienesti ja nauraa hiljaa, hän pelkää särkymistä, vaikka on palasina jo valmiiksi. Hän ei uskalla haaveilla eikä usko itseensä, vaikka muut häneen uskoisivatkin. Tuo nuori nainen kaipaa rakkautta, mutta juoksee sitä karkuun yksinjäämisen pelossa. 

Hän pelkää kaikkea vierasta: muutosta, uusia tuulia, tavanomaisesta poikkeavaa. Todellisuudessa juuri noihin oljenkorsiin hän haluaisi tarttua kiinni. Hän on utelias - haluaisi katsoa kauemmas kuin näkee - mutta sulkee silmänsä, sillä kaikki voi hajota palasiksi kosketuksestaan. Kun tuo nuori nainen pelkää, säikähtää tai kokee itsensä huonoksi, hän käpertyy talon pimeimpään nurkkaan. Hän turvautuu näkymättömään suojakilpeen, jonka alle ei kukaan muu pääse tai yletä. Siellä on turvallisempi olla, vaikkakin kovin yksinäistä. Mutta yksinäisyys on pieni hinta, jos voi olla turvassa.

On asioita, joista hän haluaisi puhua, mutta ei osaa. Ei uskalla. Niitä ajatuksia, joita ei ääneen lausuta, mutta jotka kytevät pinnan alla. Niitä asioita, joista ei uskalla kertoa kokonaisin lausein, sillä kyyneleiden aallot voivat iskeä tunnekivikkoon liian kovaa, täysin varoittamatta.

äidinkaipuu 

kelpaaminen

lapsenkaipuu