Istun sairaanhoitajan luona katse naulittuna lattiaan. Sormet kiskovat hihansuita alaspäin ja tunnen poskillani kuumottavan punan. Hän pyytää odottamaan käytävään, kunnes lääkäri kutsuu luokseen; ahdistus myllertää sisälläni niin, että kuvottaa. Mietin, vieläkö ehtisi juosta pois.
Neurologin päättäväinen katse täyttyy huolesta, kun hän katselee kumaraista olemustani. "Mitä jos jäisit osastolle?" Emmin, koska pelkään, mutta hän saa minut suostumaan. Lääkepurku. Ahdistuksen ja itsetuhoisuuden pahimman kärjen taltuttaminen.
Ensimmäiset kaksi päivää makaan kovalla sairaalasängyllä katsellen tyhjyyteen. Revin ranteeni rikki terävällä ja minut yritetään rauhoittaa napeilla, joista ei ole mitään hyötyä.
"Tuntuu vaan siltä, että haluan...
kuolla."
Hoitaja silittää selkääni, kohentaa peittoani ja ehdottaa vierihoitoa. Kieltäydyn vahvasti ja saan lisää tehottomia pillereitä sekä tiedon siitä, että yöhoitaja käy luonani tavallista useammin. Ihan vain varmuuden vuoksi.
***
Nyt siitä on lähes viikko ja oloni on paljon parempi, vaikkei vieläkään täysin normaali. Minulla on uudet lääkkeet, ahdistusta vain kohtauksittain ja epilepsiakin muistuttaa itsestään vain harvoin. Kanyyli huonossa paikassa ja päivien tunnit kuluvat liian hitaasti, mutta yritän vakuuttaa itselleni, miten tämän nyt vain piti mennä näin. Kaikki on pian taas paremmin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti