Kun halusin kuolla.

Reilu vuosi sitten istuin neurologin vastaanotolla, käärin kämmeniä neuleen hihojen sisään ja yritin vähäisin voimin peitellä ahdistustani. Ei onnistunut. Päättäväinen neurologi katsoi minua aivan toisenlaisin silmin - entistä inhimillisemmin - ja kysyi sen kysymyksen: "Jäisitkö osastolle muutamaksi päiväksi?" En osannut vastata. Nyökyttelin, puistelin päätäni ja lopulta parahdin: "En mä uskalla! Mitähän mieskin siihen sanoo?" Neurologin katse oli yhtäaikaa kysyvä ja ymmärtävä, kun hän tarttui puhelimeen ja soitti miehelleni. Soitti osastolle. Ja jo kohta olin siellä keltaisessa sairaalapyjamassa, kovalla sängyllä tuijottamassa ilmeettömänä ikkunasta ulos. Muistan ajatelleeni, jospa kaikki olikin vain yhtä suurta aprillipilaa. Ei ollut. Eikä paljoa naurattanut.

Siitä on tarkalleen vuosi ja viikko, muutama päivä vaihtui useampaan kuukauteen ja useaan eri osastoon. Aika on hämärtynyt, maalannut kai kultareunoja muistoille, mutta luulisin siirtyneeni näihin aikoihin kotikaupunkiini, lukittujen ovien taakse. Vuosi on kiitänyt nopeasti, luulen. Olen vahvempi nyt - siihen ei tosin paljoa vaadita - ja viime aikoina mieleni on vallannut syvä kiitollisuus kaikkia hoitotahojani kohtaan. Ilman heitä en olisi tässä. Ilman heidän kärsivällisyyttään, osaamistaan ja osaamattomuuttaan. Ilman kuulevia korviaan ja toivoa valavia sanojaan. Mutta miten sanoa kiitos?

Matka on ollut pitkä ja se jatkuu vielä, mutta ainakin voin rehellisenä tunnustaa, että enää en halua kuolla. Ei, haluan nähdä ja kokea tämän elämän - oli se sitten lyhyt tai pitkä. Tahdon uskoa, että sillä on jotain annettavaa vielä.