Mitä edes jännitän?

En ymmärrä, miksi jännitän. Olen ollut tässä tilanteessa useasti aiemminkin. Tiedän, mitä tulee tapahtumaan, voin kuvitella mittaavat katseet, ne tutkivat ja arvioivat silmäparit, ehkä jopa arvailla kysymykset. Tiedän, että paperille pitää pohtia järkeviä ja ryhmässä ei saa puhua liikaa. Psykologiset testit mittaavat nekin jotain olennaista, luulen - viimeksi innovatiivisuus oli vahvin puoleni.

Pelkään, että olen liian kipeä ja nuutunut. Että ääntä ei lähde ja yskin. Toisaalta... Mitä väliä? Eihän siellä minun ulkonäköäni tai flunssaani arvioida.

Tuijotan hiljaa sinistä paperia, jossa kysytään vahvimpia puoliani, heikkouksiani ja toiveitani. Mikä on ollut haastavin tilanne elämässäni? En varmasti kerro totuutta! Epilepsia ja sen hyväksyminen, sovitaan niin. Edessänne en ole koskaan ollut masentunut tai syömishäiriöinen, en yhtään ahdistunut tai pelokas. Olen hieman arka vain, mutta siitäkin huolimatta reipas ja säteilevä. Pitää kaivaa esiin se työminä, joka on oman itseni täydellinen vastakohta - oikea ihanneminä, sitä se on.

Leikin ajatuksella, että pääsen haluamaani kouluun. Edessä olisi muutto uudelle paikkakunnalle. Yksin. Vuodeksi nyt ainakin, jos sitten pääsisin takaisin kotiin siirrolla. Mitä minä sielläkin tekisin? Asuisin kimppakämpässä APUA!, elämäni olisi opiskelua ja lenkkeilyä, puheluita kotiin miehelle. Ei kuulosta mitenkään ihanteelliselta, mutta haluaisin toteuttaa unelmani. Nyt, kun minulla sellainen on - ja ennen kaikkea uskallan antaa itseni edes vähän unelmoida.

On niin vaikea haaveilla elämää eteenpäin, edes muutamaa viikkoa pidemmälle. Taideterapeutti kysyi minulta, josko katsottaisiin vähän tulevaisuuteen, edes parin viikon päähän. Puistan päätäni säikähtäneenä, jolloin hän katsoo minuun kulmiaan kohottaen ja puistaa päätään samaan tapaan: "Ai ei? Se on ihan ok."

Nyt yritän kuitenkin tsempata itseäni tuleviin pääsykokeisiin. Jännittää, vaikkei ole edes mitään syytä. Tai ehkä eniten pohdin sitä, että mitä jos en pääsekään opiskelemaan. Mutta nyt täytyy yrittää vain unohtaa nuo ajatukset, jotta pystyisin keskittymään olennaiseen.