Liidun rahina paperia vasten.

Taideterapiaa. Ulkona jyrisee ja pauhaa ukkonen, minä maalaan pölisevillä kuivapastelleilla sinistäharmaatamustaayksinäisyyttä. Rakastan kuivapastellin ensikosketusta paperille; karheus sormien alla ja vaimea rahina. Minusta jää jälki, mietin itsekseni ja saan hillittömän yskänpuuskan. Kesäflunssakin vielä, kiva... Pieni tuuletusikkuna on auki ja yläkaupungin äänet kantautuvat huoneeseen vaimeina, ja vain pieni valo käyttämättömästä tuulikaapista heijastaa kellertäviä säteitään huoneeseen. Terapeutti kysyy, laitetaanko valot. Ei tarvitse. Pieni hymy ja varovainen katse. Hän on selvästikin käynyt kampaajalla, tämä lyhyempi hiusmalli sopii hänelle. Tekisi mieli sanoa asiasta, mutta en tiedä, onko se sopivaa.

Sitten hän sanoo ne sanat, joita olen pelolla odottanut koko kevään: tai sitten meidän täytyy lopettaa ja keksiä, miten saat apua itsellesi. Mutta en halua vielä! Olen vasta päässyt vauhtiin ja oppinut luottamaan, että ainakaan hän ei minua tuomitse. Pieni lapsi sisälläni parahtaa hysteeriseen itkuun. En tahdo en halua ei vielä! En ole valmis vielä, en edes puolitiessä. En halua enää ketään uutta ihmistä, sillä kaikki pitäisi taas aloittaa alusta; paljastaa haavat, penkoa lapsuus, vajota alas pimeään. Vaikenen ajatuksistani, vaikka tiedän, että pitäisi puhua. Hiljaa mielessäni päätän, että teen kaikkeni, jotta voisin jatkaa. Kirjoitettuna tämä kuulostaa siltä, että olisin riippuvainen taideterapiastani, mutta ei se niin ole. Todellisuudessa olen juossut läpi liian monet mielenterveystoimistot, aikuispsykiatriat, lääkärit, terveydenhoitajat, sairaanhoitajat, depressiohoitajat, psykologit, psykiatrit, ravitsemusterapeutit - ja viimein yhden psykoterapeutin. Ja nyt tämän viimeisimmän. Aina vain ihmiset vaihtuvat ja joudun kertomaan asiani uudelleen. Oikeastaan vuosien saatossa sitä tuli opeteltua sellainen tietty kertomus, jonka jaarittelin hyvinkin ilmeettömänä uudelleen ja uudelleen. Nyt, kun vihdoin taas tunnen jotain ja tunnistan olotilojani, haluan jatkaa tätä matkaa näin - vielä edes sen verran, että siipeni kantavat paremmin.

Mietin terapian jälkeen, että on oikeasti aika ottaa itseä niskasta kiinni. Taas. Terapeutti totesi tänään, etten enää vajoa omaan maailmani. Hän kuvaili niinä hetkinä ajatellensa minusta: hän katoaa. Sitä se ehkä olikin; yritystä kadota, kun ahdistaa, hävettää ja pelottaa niin paljon. Omassa todellisuudessa on paljon turvallisempaa, siellä ei kukaan voi minua rikkoa. Vaikka muutos tekee kipeää, on pikkuhiljaa alettava hyväksyä minut - ihan vain minuna. Epätäydellisyydessäkin täydellisenä, Jumalan kuvana. Minun ei tarvitse olla langanlaiha, ei kirjaviisas tai mitenkään yleispätevä. Missä on se nuori nainen, jonka hautasin syvälle kymmenen vuotta sitten? Haluan Aion löytää sen. Se ottaa aikansa, mutta vielä jonain päivänä uskallan katsoa peiliin ja todeta: sinä ihana nainen, minä rakastan sinua. Toivottavasti. Ja jos nyt vaikka ihan ensialkuun sietämään ja kestämään näitä mielessä vellovia ajatuksia, tunteita ja tuntemuksia. Ihan vaan pystymään olemaan niiden kanssa ja selviämään vajoamatta pinnan alle.