Huuda, itke, pakene.

Heräsin suolaisiin kyyneliin, jotka valuivat poskille. Ensimmäinen ajatus: ei saa itkeä! Seuraava ajatus: minä itken! Mutta en voinut antaa lupaani itselle itkeä, en vieläkään. Näin taas painajaisia, jotka käynnistivät ajatusmyllyn sisälläni, kuten monesti aikaisemminkin. Muistoja lapsuudesta. Kipeitä. Raskaita. Rikkovia. Mutta en voi niille mitään, ne vain puskevat mieleni syövereistä.

Koko lapsuus ja nuoruus meni vanhempien eroa odottaessa tai pelätessä. Äiti olisi halunnut viedä minut Amerikkaan, mutta en suostunut lähtemään. Sain monta vuotta kuulla asiasta; kuinka hän olisi voinut päästä pois, mutta minä olin esteenä. Ilkeä, itsekäs tyttö.

Olen pieni lapsi, reilusti alle kouluikäinen. Itken ja huudan, etten halua lähteä kotoa. En halua jättää isää! Mutta äiti tapansa mukaan pakkaa laukkuunsa myös minun vaatteeni, antaa minulle pienen vihreän laukkuni ja käskee ottamaan lempileluja mukaan. Sullon leluja laukkuun hädissäni, hämmentyneenä ja peloissani. Myöhemmin istun autossa äidin kanssa. Ilta on pimeä, tai ehkä on jo yö, en muista, mutta katuvalot ovat kirkkaat pimeää taivasta vasten. Ajamme pitkin isoa tietä, muutama rekka tulee vastaan ja äiti kiroilee ratissa. Minä itken pelkoani pois. 

Aina ison riidan jälkeen äiti vannoi eron tulevan, pakkasi laukkunsa ja otti minut kainaloon. Jos me emme lähteneet, hän pisti isän pihalle - ilman avainta, ilman selitystä ja uhkaillen minua, ettei isää saisi päästää sisälle, vaikka mikä tulisi. Muistan, kuinka eräänäkin päivänä rukoilin mielessäni, ettei isä tulisi kotiin minun siellä ollessani, etten joutuisi uhmaamaan äidin käskyä. En olisi voinut olla päästämättä isää sisälle, mutta pelotti jo valmiiksi, mitä äiti tulisi tekemään, jos saisi tietää moisesta. Teini-iässä sanoin ensimmäisen kerran isälle, että kunpa se vain lähtisi ja ottaisi minut mukaan. Muistan isän kyyneleet ja epävarman kysymyksen täynnä rakkautta: lähtisinkö todella hänen matkaansa?

Tämäkö saa minutkin aina vain pakenemaan? Pelkäämään, että toinen kaikki lähtevät?