Käynti epilepsialääkärillä. Ajattelin olla rohkea, kuten aina ajattelen, mutta sairaanhoitajan eteen istuuduttuani kaikki pelko ja murhe sisältäni vain pääsi ulos, vaikka kuinka yritin pidätellä. Lääkärin vastaanotolla sainkin jo pyyhkiä kyyneleitä. Romahdin täysin, mikä varmasti johtuu myös eilisestä isä-tytär-keskustelusta, mutta hyvin paljolti kyllä epilepsian aiheuttamasta raskaasta pelosta ja häpeästä. Lääkäri ohjeisti lämpimästi, mutta tyyliinsä päättäväiseen sävyyn: "Kohtauspelko on vain kohdattava. Mene eteenpäin ja tee asioita, vaikka pelottaa." Päätimme yhdessä, että ensi vuonna haen Epilepsialiiton kurssille, jossa pääsisin juttelemaan vertaisten kanssa ym.; se on varmaan paras konkreettinen apu ahdistukseeni.
Tuntuu kuin kantaisi selässään kymmeniä kiloja kiviä. Olen todella uupunut. Täytyisi yrittää opiskella ja jaksaa vähän tsempata, mutta en löydä mistään innostusta ja halua, en edes kiinnostuksesta alaa kohtaan. Syytän ja sätin vain itseäni, kun en muutakaan osaa. Kaikki tuntuu ihan turhalta. Eipäs kun minä oon ihan turha.
Lisäksi inhoan tällaisia päiviä, kun sortuu, paljastaa itsestään jotain, on pehmeä, ihanmitävaan. Peili kannattaa kiertää nyt kaukaa, nimittäin vitsit miten armoton sitä voikaan itselle olla! Tai saa olla, koska ei ole mitään syytä olla olematta. Lihavuus paistaa musta kilometrien päähän. Kontrollin puutteen kyllä huomaa. Mutta mihin se itsekuri sitten on mennyt? Varmaan kiskalle ostamaan jäätelöä tai mäkin autokaistalta juustoaterian, jota mussuttaa onnellisena pienen hetken. Niin kuin minä äsken. Kunnes tajusin, että helkkari ne kaikki kalorit, rasva, läski... Hitot. Meni jo. Laihdutetaan huomenna.
Mä inhoon itteeni. Yök.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti