Epäonnistuminen - sattumankauppaa vai oma vikani? Miksi tavoittelisin taivaita, kun voisin samantien myöntää, ettei minusta ole tämän enempään? Miksi ikinä luulin onnistuvani? Miksi miksi miksi?
Löysin unelman, jota kohdin ponnistin onnellisena siitä, että vihdoin elämä tuntui arvokkaalta. Eräs kysyi, missä näen itseni viiden vuoden päästä ja kerroin silmät loistaen, mitä halusin. Alkuun ahdistuin haaveilusta, mutta aloin hiljalleen uskomaan siihen, että minäkin voisin onnistua. Aloin tottua unelmien rakentamiseen; ei ehkä sittenkään ole vaarallista antaa itselleen lupaa uskoa parempaan huomiseen.
Ja hitot. Nyt istun ruskealla sohvallamme, kuuntelen sadetta ja itken enemmän kuin vuosikausiin. Olisi pitänyt luovuttaa jo ajat sitten. Miksi suotta rakensin pilvilinnoja, kun eihän ne koskaan kestä. Ei koskaan. Tiedän olevani pessimisti pahimmasta päästä ja vaivun suruihini ehkä liiankin syvälle. Mutta minuun sattuu.
Unelmat. En halua uskoa niihin enää. En aio uskoa niihin enää.
Edit.
Yritän toistaa itselleni: ei mitään hätää. Uusia mahdollisuuksia tulee. Elämä jatkuu. Tämä ei määritä minua ihmisenä. Mutta uskonko siihen soopaan itsekään? Mustaa valkoisella todistaa ihan muuta. Hylätty. Epäonnistunut. Epäkelpo.
Voi pieni. :( Kurja homma. Harmittaa ihan varmalla, mutta ei maailma tähän kaadu. Aina voi yrittää uudestaan vaikka juuri tällä hetkellä tuntuu varmasti turhauttavalta. Älä lakkaa uskomasta unelmiin, saavutat varmasti vielä vaikka mitä, sinulla on aikaa!
VastaaPoistaUskon vakaasti että kaikella on merkityksensä. Juuri nyt ei varmasti siltä tunnu, mutta ehkä se selviää myöhemmin, miksi vielä ei ollut aika. Voimia. <3