Don't you worry child.

Olen viime päivinä pohtinut tätä tilannetta ihan tosissani. Uskon, että kaikella on tarkoituksensa, vaikka se niin kliseiseltä kuulostaakin.

Mitä jos olisinkin päässyt opiskelemaan? Se olisi ollut isoakin isompi muutos elämässäni: muutto toiselle paikkakunnalle, asuminen ja oleminen taas ainakin melkein yksin, kodin jättäminen, miehen ja kaiken jättäminen kotikaupunkiin. Yksin! Salakavalan sairas minäni jo ehti maalailla ihannekuvia siitä, miten elämäni on koulua ja urheilua, kun mihinkään ei kannattaisi sitoutua kiinni vain vuoden takia. Miten paljon olisinkaan ehtinyt tuon vuoden aikana tehdä hallaa itselleni? Todennäköisesti olisin jättänyt syömiset, sillä eihän minulla olisi rahaa siihen. Just. Ehkä olisin juossut kuin mielipuolinen ja panostanut kouluun, itkenyt vitosta pienempiä arvosanoja ja vannonut kurinalaisuutta. Olisinko ollut valmis vielä? Epäilen. Vaikka sattuukin, etten päässyt vielä unelmaani kohti, voin myös olla pikkuisen onnellinen, sillä nyt on vuosi aikaa parannella vielä näitä ruoskaniskuja.

Täältä noustaan!