Hymyillä ja nauraa kuin ennen.

Perjantai käynnisti hyvänmielen ajanjakson. Olen hymyillyt vapaammin ja puhunut niin, että ääneni on kuultu. Huonompina hetkinä olen hakenut lempeitä muistoja sydämen sopukoista.

Katson äidin laittautumista, ihaillen mittailen silmilläni jokaista meikkisiveltimen vetoa ja huulipunan tanssia hänen huulillaan. Hänellä on kampauspöytä, jossa on taittuvat peilit ja se notkuu meikkejä, koruja ja tuoksuja. Kaikkia aikuisten naisten hienouksia. Olemme menossa juhliin ja äiti kreppaa hiukseni, tarkasti joka suortuvan. Saan poskilleni huiskautuksen poskipunasiveltimestä, huulilleni huulirasvaa ja silmiini väritöntä ripsiväriä - sitä sellaista, jolla ripsiä hoidetaan. Olen ylpeä meikeistäni, hiuksistani ja mummolta saadusta röyhelömekosta. Olen oikea prinsessa!

Toisina päivinä olen nauranut niin kauan, että on alkanut jo itkettämään. Oikeasti nauranut, en vain hiljaa hymähtänyt, vaan antanut naurun tulla vatsanpohjasta asti. Olen elänyt! Minä! Ja se on tuntunut hyvälle.

Olen kuullut muuttuneeni, alkanut muistuttamaan sitä entistä, oikeaa minua. Kyllä minä vielä täältä ponnistan, katsokaa vain!

Niin se perjantai, josta kaikki sai alkunsa. Minusta taisi tulla ihan oikea opiskelija.