Ahdistun liian usein, menen paniikkiin ja lamaannun. Istun hiljaa turvaviltin alla ja tuijotan tyhjyyteen, toivon, ettei minua olisi olemassa - ainakaan siinä hetkessä. Muistot valtaavat pään ja takaumat lyövät rintaan kuin terävät veitset. Rukoilen mielessäni: "Herra, ota tämä pois, ota minut pois - ihan mitä tahansa, että olo paranisi. Auta!" Keho olisi valmiina taistelemaan tai pakenemaan, mutta jähmettyy silti.
Terapiassa ahdistun usein, vaikka en haluaisikaan. Tahtoisin pystyä tekemään kaiken sujuvasti, hienosti ja saumattomasti, mutta silti menen lukkoon ja ahdistus ottaa vallan. Häpeän ja soimaan itseäni, kun en kykenekään tekemään mitään. Lamaannun ja vetäydyn, puren huultani, jotta tunnen olevani vielä elossa. Niissä hetkissä kaikki on kuitenkin turvallisempaa; tiedän, että terapeuttini pystyy auttamaan minut pois kaiken keskeltä, vaikkei sitä samantien teekään. Luotan häneen. En ehkä luota itseeni niin paljon kuin pitäisi, mutta luotan häneen. En ole yksin ja syvimmällä sisimmässäni - siellä jossain tiedostamattomassa - tiedän, ettei se koidu kuolemaksi. Minun ei tarvitse edes toivoa sitä.
Yritän parhaani mukaan taistella itseäni pois ahdistuksen kahleista, mutta elämä ilman sitä pelottaa ja ihmetyttää. Paha olo on niin tuttu ja turvallinen, tiedän sen läpikotaisin ja se on asettunut kodiksi minuun. Millaista elämä on ilman sitä? Tiedän keinoja päästä kaikesta pois, mutta on todella vaikea ottaa ensimmäistä askelta, sillä edessä on tutkimaton ja tuntematon alue. Jotain sellaista, mitä en muista tai edes tiedä olevan olemassa. Ennen ahdistuneisuutta olin vasta tyttö, mutta nyt olen nainen. Millaista on naiseus ilman tuota mustaa varjoa selkäni takana, ilman painavaa taakkaa? Millaista on tuntea elämä ja turvallisuus ympärillään?
Haluan ottaa selvää siitä, vaikka se vaatiikin vielä pitkän tien kuljettavaksi. Yhden elämänmittaisen matkan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti