Viimeinen ilta suljettujen ovien takana, psykoottisessa huolettomuudessa. Yksi tanssii minua vastaan eriparivillasukin, toinen potkii rautaovea kaikilla voimillaan, kolmas ei puhu - tuijottaa vain. Minä hukun massaan. Olen se hiljainen tyttö, joka kouristelee usein ja neuloo villasukkia ohuesta langasta. Selaa lehtiä, kiukuttelee ruokailuissa, istuu turvaviltin alla ja nukkuu nalle kainalossaan.
Kolme viikkoa on kiitänyt kuin siivillä - on ollut joitakin hyviä hetkiä ja paljon huonoja. En kuulemma näytä enää niin eloisalta, mutta lihavammalta taatusti. Äsken pakkasin laukkuni osin haikeana, osin helpottuneena. Jatkossa on oltava vahvempi tai lennän takaisin kuin leppäkeihäs; itsetuhoisuus on totaalisesti kiellettyä. Ja onhan se täälläkin, mutta ei siitä ole seurannut kuin yö eristyksessä ja pahansuopia katseita lääkäriltä.
Olen luovuttanut kaikki itsemurhaa varten säilytetyt lääkkeet ja päättänyt - montakin kertaa - tervehtyä. Huomenna olen avo-osastolla ja se on jo iso risteys tällä parantumisen tiellä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti